Vasilis Tsitsanis

Tsitsanis syntyi 18. tammikuuta 1915 Trikalassa, kauppakaupungissa Thessalian tasangolla. Hänen isänsä, epeirolainen suutari, soitti mandoliinia, ja poika opetteli ensin viulun ennen kuin tarttui buzukiin, joka oli tuolloin köyhien ja huonomaineisten soitin. Vuonna 1936 hän lähti Ateenaan opiskelemaan oikeustiedettä, mutta löysi sen sijaan äänitysstudiot: hänen ensimmäiset levynsä ilmestyivät vuonna 1937, ja kahdessa vuodessa hän kirjoitti aikansa parhaille laulajille. Vuonna 1938 hänet kutsuttiin asepalvelukseen Thessalonikiin, ja hän jäi sinne koko Saksan miehityksen ajaksi (1941–44) pitäen pientä ouzeria Pavlou Melan kadulla, jossa hän soitti iltaisin. Noiden vuosien nälkä ja pelko synnyttivät hänen kuuluisimman laulunsa.

Vuonna 1946 hän palasi Ateenaan, ja sitä seurannut vuosikymmen oli hänen kulta-aikansa. Laulajien Sotiria Bellou'n ja Marika Ninou'n kanssa hän soitti ilta toisensa jälkeen «Τζίμης ο Χοντρός» (Lihava Jimmy) -klubilla, ja heidän yhdessä tekemänsä kymmenet levyt vakiinnuttivat sodanjälkeisen kreikkalaisen laulun soundin: buzuki, kitara, kaksi ääntä ja sanat rakkaudesta, köyhyydestä ja yöstä. Myöhemmin häntä lauloivat Stelios Kazantzidis, Prodromos Tsaousakis ja monet muut. Vuodesta 1967 viimeisiin vuosiinsa asti hän soitti Kaisarianissa «Χάραμα»-klubilla, jonne ihmiset jonottivat kuulemaan häntä. Hän sairastui vuonna 1983, matkusti Lontooseen keuhkoleikkaukseen ja kuoli siellä 18. tammikuuta 1984, 69-vuotissyntymäpäivänään. Hänen hautajaisiinsa Ateenassa tuli valtava väkijoukko.

Ennen Tsitsanisia rebetiko oli hasisluolien ja pakolaiskortteleiden musiikkia, ja sen sanat kertoivat vankilasta, huumeista ja veitsistä; Markos Vamvakaris oli sen mestari. Tsitsanis säilytti buzukin ja tanssit, ζεϊμπέκικο- ja χασάπικο-tanssin, mutta muutti lähes kaiken muun. Hänen sävelmänsä lainasivat länsimaisista duuri- ja mollisävelasteikoista yhtä paljon kuin itämaisista moodeista, hänen harmoniansa olivat rikkaampia, ja hänen sanansa kertoivat asioista, jotka kaikki olivat kokeneet: menetetystä rakkaudesta, tyhjästä taskusta, odottavasta äidistä, harmaasta sunnuntaista. Tuloksena oli musiikkia, jonka koko maa saattoi omaksua, ja sen kreikankielinen nimi vaihtui sanasta ρεμπέτικο sanaan λαϊκό, populaarilaulu.

Ensimmäisen suuren hittinsä, Αρχόντισσα (Archontissa, «Ylhäinen nainen»), hän kirjoitti vuonna 1938. Συννεφιασμένη Κυριακή (Pilvinen sunnuntai) syntyi Thessalonikissa noin vuonna 1943 ja levytettiin vuonna 1948 Prodromos Tsaousakisin ja Sotiria Bellou'n kanssa; laulajan sydämen lailla harmaasta sunnuntaista tuli laulu, jota kreikkalaiset laulavat ollessaan kaukana kotoa. Μπαξέ τσιφλίκι (Baxe Tsifliki, 1946) on nimetty Thessalonikin kaupunginosan mukaan ja ylistää sen tavernoja; Κάποια μάνα αναστενάζει (Joku äiti huokaa, 1947) on äidin valitus poissa olevan pojan vuoksi; Τα καβουράκια (Pikku ravut) on koominen laulu hiprakkaisista juhlijoista, jotka kävelevät aamunkoitteessa kotiin sivuttain kuin ravut. Lisää tähän Ό,τι κι αν πω δεν σε ξεχνώ (Sanoinpa mitä tahansa, en unohda sinua), Της γερακίνας γιος (Haukkanaisen poika), Νύχτες μαγικές (Taianomaiset yöt) ja useita satoja muita, niin saat tuotannon, jonka jokainen kreikkalainen tuntee ainakin katkelmina, tiesipä hän tekijää tai ei.

Helpoin tapa tutustua Tsitsanisiin on astua mihin tahansa kreikkalaiseen tavernaan, jossa on elävää musiikkia, ja odottaa: tunnin sisällä joku soittaa kappaleen Συννεφιασμένη Κυριακή, ja koko sali laulaa sen. Bellou'n, Ninou'n ja Kazantzidisin levytyksiä on helppo löytää, ja Pilvisen sunnuntain alkuperäinen vuoden 1948 levytys Tsaousakisin ja Bellou'n kanssa on paras aloituskohta. Trikalaan avattiin vuonna 2016 hänelle omistettu museo kunnostettuun ottomaaniaikaiseen kylpylään, kaupungissa on hänen patsaansa buzuki kädessään, ja hänen syntymänsä ja kuolemansa vuosipäivää 18. tammikuuta vietetään siellä joka vuosi. Τσιτσάνη-nimisiä katuja on kaikkialla Kreikassa. Vuoden 2010 elokuva Ουζερί Τσιτσάνης, joka perustuu Giorgos Skampardonisin romaaniin, kertoo Thessalonikin vuosista. Hänen laulunsa ovat yhä tekijänoikeuden suojaamia, mutta niitä lauletaan kaikkialla.

• Hän kuoli 18. tammikuuta 1984, tasan kuusikymmentäyhdeksän vuotta syntymänsä jälkeen 18. tammikuuta 1915.
• Hän lähti vuonna 1936 Ateenaan opiskelemaan oikeustiedettä eikä koskaan valmistunut; buzuki, jota pidettiin silloin alamaailman soittimena, tuotti jo paremmin.
• Pilvinen sunnuntai kirjoitettiin miehitetyssä Thessalonikissa noin vuonna 1943, mutta se voitiin levyttää vasta vuonna 1948, sodan jälkeen.
• Monet hänen tunnetuimmista lauluistaan lauloivat ensimmäisinä naiset, Sotiria Bellou ja Marika Ninou, aikana, jolloin rebetikon maailma oli lähes kokonaan miesten.