Antonis Samarakis

Samarakis syntyi Ateenassa 16. elokuuta 1919. Hän opiskeli oikeustiedettä Ateenan yliopistossa ja tuli vuonna 1935, vielä opiskelijana, töihin työministeriöön, jossa hän toimi virkamiehenä yhtä keskeytystä lukuun ottamatta vuoteen 1963 asti. Keskeytys oli miehitys: hän erosi vuonna 1944, osallistui vastarintaliikkeeseen, joutui saksalaisten pidättämäksi ja tuomittiin kuolemaan, mutta pakeni. Tuo kokemus yksittäisestä ihmisestä vallan koneiston rattaissa nousi kaiken hänen kirjoittamansa aiheeksi.

Hän alkoi julkaista myöhään, kolmenkymmenenviiden vuoden iässä, novellikokoelmalla «Ζητείται ελπίς» (Toivoa kaivataan, 1954), ja hänen tuotantonsa jäi suppeaksi: kolme novellikokoelmaa ja kolme romaania puolessa vuosisadassa. Hän matkusti paljon Kansainvälisen työjärjestön ja muiden järjestöjen tehtävissä, etenkin Afrikassa ja Lähi-idässä. Kun «Το λάθος» oli tehnyt hänet kuuluisaksi ulkomailla, hän luopui virastaan ja eli kirjoittamisella.

Viimeisinä vuosikymmeninään hän oli harvinainen julkisuuden henkilö: kirjailija, josta nuoret pitivät. Hän oli vuodesta 1989 UNICEFin hyvän tahdon lähettiläs Kreikassa, kampanjoi huumeita vastaan ja oli innoittajana Kreikan nuorten parlamentille (Βουλή των Εφήβων), joka kokoontui ensimmäisen kerran 1990-luvun puolivälissä. Hän kuoli 8. elokuuta 2003 Pyloksessa, viikkoa ennen 84-vuotissyntymäpäiväänsä, ja oli testamentannut ruumiinsa Ateenan yliopiston lääketieteelliselle tiedekunnalle.

Teosten «Ζητείται ελπίς» (1954), «Σήμα κινδύνου» (Hätämerkki, 1959, lyhyt romaani) ja «Αρνούμαι» (Kieltäydyn, 1961, joka voitti valtion novellipalkinnon) henkilöt ovat samat: virkailija, yksinäinen mies kahvilassa, lapsi, työläinen, nimettömiä ihmisiä kaupungissa, joka ei näe heitä. Jotain pientä tapahtuu, puhelinsoitto, kirje, lehden otsikko, ja se avautuu pelkoon, yksinäisyyteen tai odottamattomaan ystävällisyyden tekoon. «Το ποτάμι» (Joki), jossa sotilas rikkoo käskyä uidakseen joessa kahden rintamalinjan välissä ja kohtaa vihollissotilaan, joka tekee samoin, on novelli, jonka kreikkalaiset koululaiset muistavat.

«Το λάθος» (Virhe, 1965) muutti tämän aineksen poliittiseksi trilleriksi. Nimettömässä maassa, jota hallitsee Hallinto, kahvilassa istuva mies tekee pienen lipsahduksen, ja kaksi agenttia pidättää hänet. Pitkällä matkalla pääkaupunkiin toisella agentilla on käsky ystävystyä hänen kanssaan, jotta hän paljastaisi itsensä; sen sijaan agentin oma inhimillisyys pääsee voitolle, ja kirjan viimeinen «virhe» ei ole vangin vaan hänen. Viileillä, lähes dokumentaarisilla lauseilla kirjoitettu teos ilmestyi kaksi vuotta ennen everstien vuoden 1967 vallankaappausta, ja Kreikassa sitä luettiin kuin ennustusta. Peter Fleischmann filmasi sen vuonna 1975 pääosissaan Michel Piccoli ja Ugo Tognazzi.

Myöhemmin ilmestyivät «Το διαβατήριο» (Passi, 1973), diktatuurin aikana kirjoitettuja novelleja, sekä romaani «Εν ονόματι» (Nimessä, 1998). Hänen tyylinsä ei koskaan muuttunut: lyhyitä lauseita, toistoa, ei metaforia, sanomalehden sanastoa. Yksinkertaisuus on valinta: hän halusi tavallisia lukijoita, ei kriitikoita, ja hän sai heidät.

Samarakis on yksi harvoista modernin Kreikan proosakirjailijoista, joita oppilaat todella lukevat: «Το ποτάμι» ja muut novellit ovat lukion antologioissa, ja «Το λάθος» on usein kreikkalaisnuorten ensimmäinen aikuisten romaani, kuten se voi olla myös kielenopiskelijalle, sillä sen kreikka on yksinkertaista ja juoni vie mukanaan. Ilmaus «ζητείται ελπίς» on lähtenyt kirjasta ja muuttunut vakio-otsikoksi aina, kun Kreikassa on synkkä mieli. Hänen innoittamansa nuorten parlamentti kokoontuu yhä joka vuosi Kreikan parlamentin istuntosalissa, ja siinä on paikat oppilaille jokaiselta alueelta ja diasporasta. Hänen maineensa ulkomailla perustuu Virheeseen, jota on saatavilla englanniksi, ranskaksi, saksaksi ja kymmenillä muilla kielillä, usein dekkarihyllyssä, jonne se ei aivan sovi.

• «Το λάθος» voitti vuonna 1970 Ranskassa Grand Prix de Littérature Policière -palkinnon, rikoskirjallisuuden palkinnon, vaikka Samarakis vakuutti sen olevan kirja ihmisarvosta.
• Hän julkaisi ensimmäisen kirjansa kolmenkymmenenviiden vuoden iässä ja seuraavien viidenkymmenen vuoden aikana vain kourallisen lisää; koko hänen tuotantonsa mahtuu lyhyelle hyllylle.
• Hän testamenttasi ruumiinsa tieteelle: kuolemansa jälkeen vuonna 2003 se luovutettiin hänen toiveensa mukaan Ateenan yliopiston lääketieteelliselle tiedekunnalle.
• Virhettä on verrattu Kafkaan ja Orwelliin, mutta sen Hallinnolla ei ole nimeä, ideologiaa eikä maata, ja juuri se tekee siitä pelottavan.