Aristotelis Valaoritis

Valaoritis syntyi vuonna 1824 Leukaalla, joka kuului silloin Britannian suojeluksessa oleviin Joonianmeren saariin. Hänen perheensä oli varakas, ja sen juuret olivat Epeiroksessa, vastapäisellä mantereella – klefttien ja Ali Pašan maassa, joka täyttäisi hänen runonsa. Hän opiskeli Joonian akatemiassa Korfulla ja sitten Länsi-Euroopassa, Sveitsissä, Ranskassa ja Italiassa, jossa hän valmistui oikeustieteestä. Hänen ensimmäinen runokokoelmansa Στιχουργήματα (Säkeitä) ilmestyi vuonna 1847.

Palattuaan Joonianmeren saarille hän ryhtyi politiikkaan. Hänet valittiin Joonian parlamenttiin 1850-luvulla, ja hänestä tuli yksi kaunopuheisimmista äänistä radikaalissa vaatimuksessa yhdistyä Kreikan kuningaskuntaan Britannian vallan sijaan. Kun saaret vihdoin yhdistettiin Kreikkaan vuonna 1864, hän istui kansanedustajana Kreikan parlamentissa Ateenassa ja oli kuuluisa tulisista puheistaan.

Viimeisinä vuosinaan hän vetäytyi yhä enemmän julkisesta elämästä Madourille, pienelle vehreälle saarelle Leukaan itärannikon edustalla, joka kuului hänen perheelleen. Siellä hän työsti runoa Φωτεινός, jota piti parhaanaan, ja siellä hän vietti aikaansa oliivipuiden, veneiden ja kalastajien keskellä. Hän kuoli vuonna 1879, ja Φωτεινός jäi kesken.

Valaoritis kirjoitti Solomoksen ja Kalvoksen jälkeen ja halusi heidän tavoin kansallista runoutta uudelle Kreikan valtiolle, mutta hänen äänensä on kovempi ja teatraalisempi. Hän valitsi kansankreikan, kansan elävän kielen, aikana jolloin monet ateenalaiset kirjailijat suosivat oppinutta katharevusaa, ja hän täytti säkeensä δημοτικά τραγούδια -kansanlaulujen, klefttien laulujen, kuvilla ja rytmeillä: kotkia, kallioita, vuorten lähteitä, mustia vaatteita ja sankarillisia kuolemia.

Hänen aiheensa ovat kreikkalaisten taistelut osmanivaltaa vastaan. Κυρά Φροσύνη (Rouva Frosyni, 1859) kertoo ioanninalaisesta naisesta, joka hukutettiin järveen muiden naisten kanssa Ali Pašan käskystä vuonna 1801. Αθανάσιος Διάκος (1867) seuraa diakonia, joka taisteli Alamanan sillalla vuonna 1821 ja teloitettiin julmasti vangitsemisensa jälkeen. Αστραπόγιαννος (Astrapogiannos, 1867) on balladi kleftistä ja hänen uskollisesta toveristaan. Hänen kokoelmansa Μνημόσυνα (Muistojuhlia, 1857) kunnioitti taistelussa kuolleita.

Hänen kuolemansa jälkeen julkaistu Φωτεινός siirtää tarinan keskiajalle: köyhä leukaalainen talonpoika nousee saaren vieraita herroja vastaan. Sen pelkistetympää, kovempaa kieltä monet kriitikot ihailevat parhaana, mitä hän kirjoitti.

Leukaalla Valaoritis on saaren suurmies: hänen patsaansa seisoo kaupungissa, Madourin saari taloineen näkyy Nydrin rantatieltä, ja paikalliset kulttuuritapahtumat kantavat hänen nimeään. Βαλαωρίτου-nimisiä katuja on Ateenassa, Thessalonikissa ja monissa muissa kaupungeissa. Kreikkalaiset koulukirjat ovat pitkään sisältäneet otteita hänen runoistaan, muun muassa «Ο βράχος και το κύμα» (Kallio ja aalto), ja hänen nimensä liittyy vallankumouksen 25. maaliskuuta vietettäviin juhliin. Oppijalle hyvä alku on lukea kansanlaulu Athanasios Diakosista ja sitten muutama säe Valaoritiksen samasta sankarista kirjoittamasta runosta. Hänen lapsenlapsenlapsensa Nanos Valaoritis (1921–2019) tuli tunnetuksi surrealistirunoilijana.

• Hän vietti viimeiset vuotensa Madourilla, pienellä yksityissaarella Leukaan edustalla, joka on yhä hänen sukunsa omistuksessa.
• Kansanedustajana hän oli yksi vahvimmista äänistä Joonianmeren saarten ja Kreikan yhdistymisen puolesta, joka toteutui vuonna 1864.
• Hänen keskeneräiseksi jäänyt runonsa Φωτεινός ei sijoitu vuoteen 1821 vaan keskiajalle.
• Moderni surrealistirunoilija Nanos Valaoritis oli hänen lapsenlapsenlapsensa.