Vera Zavitsianou

Vera Zavitsianou (myös Zavitsanou) syntyi vuonna 1927 Palaio Falirossa, Ateenan merenrantakaupunginosassa. Hänen taiteellinen elämänsä alkoi laulusta eikä teatterista: nuorena naisena hän lauloi yhdessä sisarensa kanssa. Sen jälkeen hän opiskeli Karolos Kounin perustaman taideteatterin Theatro Technisin näyttämökoulussa ja esiintyi ensimmäisen kerran lavalla vuonna 1954 Thornton Wilderin näytelmässä.

Seuraavina näytäntökausina hän esitti Theatro Technisissä sarjan rooleja näytelmissä, jotka usein nähtiin Kreikassa ensimmäistä kertaa: Lorcan Verihäät, Tšehovin Kirsikkapuisto, Tennessee Williamsin teoksia, Shakespearen Loppiaisaatto sekä Iakovos Kambanelliksen näytelmän Η αυλή των θαυμάτων (Ihmeiden piha) ensiesitys vuonna 1957. Hän esiintyi myös vuosia Manos Katrakisin Kreikan kansanteatterissa.

Vuonna 1963 hän siirtyi Ateenan Kansallisteatteriin, josta tuli hänen uransa päänäyttämö; sen arkisto luettelee noin kolmekymmentä produktiota hänen kanssaan vuoteen 2002 asti, ja vuonna 1990 hän myös ohjasi siellä. Hän johti myös teatteriseurueita yhdessä näyttelijöiden Alekos Alexandrakisin ja Angelos Antonopoulosin kanssa. Televisiossa hän esiintyi vain kerran, nimiroolissa teoksessa Κυρία Κούλα (Rouva Koula), joka perustui Menis Koumantareasin novelliin. Hänen viimeinen näyttämöroolinsa oli Mary Tyrone Eugene O’Neillin näytelmässä Pitkän päivän matka yöhön (2002–2003). Hän kuoli klinikalla Palaio Falirossa 11. syyskuuta 2008, 81-vuotiaana.

Zavitsianoun työ Kansallisteatterissa ulottui harvinaisen laajasti eri aikakausiin ja tyyleihin. Elokuussa 1963 hän näytteli Alexis Minotisin ohjauksessa Herodes Attikoksen odeionissa poikaa Iisakia näytelmässä Η θυσία του Αβραάμ (Abrahamin uhri), joka on noin vuosilta 1600–1635 peräisin oleva uskonnollinen draama riimillisinä säkeinä kreetan kreikaksi. 6. heinäkuuta 1969 hän esitti Sofokleen Antigonen nimiroolin Epidauroksen antiikin teatterissa runoilija Ioannis Gryparisin uuskreikkalaisena käännöksenä. Samoina vuosina hän oli Ariel Shakespearen Myrskyssä, Lady Windermere Oscar Wilden komediassa ja Célimène Molièren Ihmisvihaajassa.

Hänen kypsän kautensa roolit olivat usein vahvoja äitejä ja menneisyytensä kohtaavia naisia: rouva Alving Ibsenin Kummittelijoissa (1988), Claire Genet’n Palvelijattarissa (1991), ikääntyvä Sarah Bernhardt John Murrellin näytelmässä Memoir (1995) ja vanha äiti María Josefa Lorcan Bernarda Alban talossa (1996). Useimmat olivat ulkomaisia näytelmiä kreikankielisinä näyttämökäännöksinä.

Myös kreikkalainen draama kuului hänen ohjelmistoonsa. Vuonna 1987 Kansallisteatterin Uudella näyttämöllä hän esitti roolia, jonka nimi on yksinkertaisesti Κυρία (Rouva), Vasilis Ziogasin kreikaksi kirjoittamassa surrealistisessa näytelmässä Οι γάμοι (Häät), ohjaajana Nikos Armaos. Vuonna 1990 hän ohjasi siellä ohjelman, jossa oli kolme Eugène Ionescon yksinäytöksistä.

Kansallisteatterin digitaalinen arkisto (nt-archive.gr) säilyttää täydellisen luettelon hänen rooleistaan valokuvineen, käsiohjelmineen, lehtileikkeineen ja jopa puvun, joka suunniteltiin hänelle vuonna 1998. Monia näistä aineistoista voi hakea myös SearchCulture.gr-palvelusta. Kokeile lyhyttä tehtävää näytelmän Οι γάμοι (1987) sivulla. Valokuvatekstit ovat kreikaksi, ja niissä rooli on sulkeissa näyttelijän nimen jälkeen, esimerkiksi Βέρα Ζαβιτσιάνου (Κυρία) ja Γιώργος Μοσχίδης (Γιατρός). Yhdistä kolme näyttelijää rooleihinsa. Vertaa sitten sanan κυρία kahta käyttöä: roolin nimenä, Rouva, ja kohteliaana puhuttelumuotona sukunimen edessä, η κυρία Ζαβιτσιάνου, aivan kuten ο κύριος käytetään miehestä. Samalla sivulla on myös äänitettyjä katkelmia ensimmäisestä ja toisesta näytöksestä kreikaksi.

• Hän oli noin 36-vuotias näytellessään poikaa Iisakia näytelmässä Abrahamin uhri Herodes Attikoksen odeionissa vuonna 1963.
• Ennen näyttelemistä hän esiintyi laulajana yhdessä sisarensa kanssa.
• Vuonna 1990 hän ohjasi Ionescon näytelmät Tuolit, Oppitunti ja Kalju laulajatar yhtenä ohjelmana Kansallisteatterissa.
• Kansallisteatterin pukukokoelmassa on kaksiosainen asu, suurikauluksinen pusero ja hame, jonka Rena Georgiadou ja Kenny MacLellan suunnittelivat hänelle vuonna 1998.