Miltos Sachtouris

Sachtouris syntyi Ateenassa 29. heinäkuuta 1919. Hänen sukunsa oli vanha: hän polveutui Georgios Sachtourisista, joka oli yksi Hydran amiraaleista vuoden 1821 vapaussodassa. Hän kirjoittautui Ateenan yliopiston oikeustieteelliseen tiedekuntaan vuonna 1937 isänsä painostuksesta, mutta vuonna 1944, neljäntenä opiskeluvuotenaan, hän poltti lakikirjansa ja omistautui runoudelle – päätös, joka maksoi hänelle paljon mukavuutta ja turvallisuutta.

Hän varttui aikuiseksi modernin Kreikan historian pahimpina vuosina: vuosien 1941–1944 miehityksen aikana nälänhätineen ja teloituksineen sekä sitä seuranneessa sisällissodassa. Vuoden 1941 vihkosen jälkeen, joka painettiin salanimellä ja jonka hän myöhemmin kielsi, hänen ensimmäinen varsinainen kokoelmansa Η λησμονημένη (Unohdettu) ilmestyi vuonna 1945. Noina vuosina hän lähestyi kreikkalaisten surrealistien piiriä, ennen kaikkea Nikos Engonopoulosta ja Andreas Embirikosta, joiden kuvien vapaus rohkaisi hänen omaansa, vaikka hän ei koskaan kuulunut mihinkään liikkeeseen.

Hänen myöhempi elämänsä oli ulkoisesti tapahtumaköyhää. Hän asui Ateenassa vaatimattomasti ja hieman syrjässä kirjallisista piireistä, julkaisi ohuita kirjoja muutaman vuoden välein ja oli tunnettu pidättyvyydestään ja lempeydestään. Tunnustus tuli hitaasti mutta varmasti: nuoremmat runoilijat, erityisesti 1970-luvun sukupolvi, alkoivat pitää häntä mestarina, ja hänen tuotantoaan käännettiin monille kielille, englanniksi erityisesti Kimon Friarin toimesta (With Face to the Wall, 1968; Selected Poems, 1982). Hän kuoli Ateenassa 29. maaliskuuta 2005.

Sachtouriksen runo on yleensä lyhyt, kirjoitettu tavallisin arkisin sanoin, lähes ilman adjektiiveja ja ilman retoriikkaa. Silti siinä tapahtuva on outoa ja usein kauhistuttavaa. Samat hahmot palaavat yhä uudelleen: verta vuotavat linnut, haavoittuneet enkelit, pelästyneet lapset, tyhjät talot, punaiseksi muuttunut aurinko, koputus oveen. Kuvat seuraavat toisiaan unen logiikalla, eikä lukijalle koskaan kerrota, mitä ne merkitsevät.

Kriitikot ovat kutsuneet hänen maailmaansa painajaisten maailmaksi, ja siinä on mahdotonta olla näkemättä 1940-luvun varjoa: nälkää, väkivaltaa, pelkoa, yöllistä koputusta oveen. Sachtouris ei kuitenkaan koskaan kuvaa historiaa suoraan. Hän muuttaa sen myytiksi, toistuviksi hahmoiksi – unohdettu nainen, muukalainen, kuollut lapsi, verta vuotava aurinko – jotka palaavat kirjasta toiseen.

Jo nimet piirtävät tämän maiseman: Η λησμονημένη (Unohdettu, 1945), Παραλογαίς (Balladeja, 1948), joka on nimetty παραλογές-laulujen, eräänlaisten kreikkalaisten kansanballadien mukaan, Με το πρόσωπο στον τοίχο (Kasvot seinää vasten, 1952), Τα στίγματα (Stigmat, 1962), Το σκεύος (Astia, 1971) ja Εκτοπλάσματα (Ektoplasmat, 1986). Hänen keinojensa niukkuus, tapa, jolla muutama tavallinen sana voi avautua kauhuun tai hellyyteen, vaikutti moniin nuorempiin runoilijoihin.

Sachtouris on suurelle yleisölle vähemmän tunnettu kuin Seferis, Elytis tai Ritsos, eikä mikään suosittu laulu ole tehnyt hänen runoistaan kaikkien tuntemia. Runoilijoiden ja vakavien lukijoiden keskuudessa hänen arvostuksensa on kuitenkin hyvin korkea, ja hänen runojaan on jokaisessa uuskreikkalaisen runouden antologiassa ja sodanjälkeistä kirjallisuutta käsittelevillä yliopistokursseilla. Hänen kootut runonsa ovat saatavilla, ja lukija voi käydä ne läpi muutamana iltana. Hyvä tapa aloittaa on lukea ääneen, hitaasti, kourallinen runoja kokoelmasta Με το πρόσωπο στον τοίχο ja huomata, kuinka vähän sanoja hän tarvitsee. Vertaa niitä sitten hänen ystävänsä ja vanhemman kollegansa Engonopouloksen surrealistisiin runoihin.

• Hän polveutui Georgios Sachtourisista, Hydran amiraalista vuoden 1821 vallankumouksessa.
• Hän sai valtion palkinnon teoksesta Τα στίγματα vuonna 1962 ja valtion ensimmäisen runouspalkinnon teoksesta Εκτοπλάσματα vuonna 1987.
• Hänen kirjansa ovat hyvin ohuita; jotkin hänen kuuluisimmista runoistaan ovat vain muutaman säkeen mittaisia.
• Hän oli lähellä kreikkalaisia surrealisteja, mutta ei koskaan liittynyt heidän liikkeeseensä.