Iakovos Kambanellis

Kambanellis syntyi 2. joulukuuta 1922 Chorassa, Naxoksen pääkaupungissa, vähävaraiseen perheeseen, joka muutti Ateenaan 1930-luvun puolivälissä. Hän jätti koulun varhain, kävi töissä ja opiskeli teknistä piirtämistä iltakursseilla, eikä hänellä ollut lainkaan kirjallista koulutusta. Vuonna 1942, Saksan miehityksen aikana, hän yritti paeta ulkomaille liittyäkseen liittoutuneisiin, mutta hänet pidätettiin Itävallan rajalla vuonna 1943 ja karkotettiin Mauthausenin keskitysleirille, jossa hän oli siihen asti, kun amerikkalaiset joukot vapauttivat leirin 5. toukokuuta 1945.

Palattuaan Ateenaan hän löysi teatterin katsojana ja opetti itse itsensä kirjoittamaan sille. Hänen ensimmäiset näytelmänsä esitettiin noin vuonna 1950, ja Kansallisteatteri esitti teoksen Η έβδομη μέρα της δημιουργίας (Luomisen seitsemäs päivä) vuonna 1956. Läpimurto tuli seuraavana vuonna Karolos Kounin Theatro Technisissä näytelmällä Η αυλή των θαυμάτων. Siitä lähtien hän oli puolen vuosisadan ajan kreikkalaisen näytelmäkirjallisuuden keskeisin hahmo; samalla hän kirjoitti elokuvakäsikirjoituksia, ohjasi itse yhden elokuvan ja sanoitti lauluja Mikis Theodorakisille, Stavros Xarchakosille ja muille.

Vuosien 1967–74 diktatuurin aikana hänen Μεγάλο μας τσίρκο -teoksestaan tuli joka ilta toistuva vastarinnan teko. Hänet valittiin Ateenan akatemiaan vuonna 1999, hän kirjoitti näytelmiä vielä yli kahdeksankymppisenä ja kuoli Ateenassa 29. maaliskuuta 2011. Hänen tyttärensä Katerina Kambanelli on tunnettu laulaja.

Η αυλή των θαυμάτων (Ihmeiden piha, 1957) sijoittuu vanhan ateenalaistalon yhteiselle pihalle, jonka ympärillä asuu useita köyhiä perheitä. Talo on määrä purkaa kerrostalon tieltä, nuori pariskunta lähtee Australiaan, ja näytelmä päättyy pihan tyhjenemiseen. Arkikielellä, huumorilla ja ilman sankareita kirjoitettuna siitä tuli kreikkalaisen realistisen teatterin malli. Παραμύθι χωρίς όνομα (Satu ilman nimeä, 1959), joka perustuu Penelope Deltan romaaniin, ja Οδυσσέα, γύρισε σπίτι (Odysseus, tule kotiin, 1966) näyttävät hänen toisen puolensa, leikkisän ja poliittisen.

Μαουτχάουζεν (Mauthausen, 1963) on hänen proosakertomuksensa leiristä ja ennen kaikkea vapautumisen jälkeisistä oudoista kuukausista, jolloin eloonjääneet jäivät paikalle ja hän rakastui liettuanjuutalaiseen tyttöön. Mikis Theodorakis sävelsi siitä neljä runoa teokseksi Η Μπαλάντα του Μαουτχάουζεν (Mauthausenin balladi, 1966), jonka lauloi Maria Farantouri; sen avauslaulu Άσμα ασμάτων (Laulujen laulu), jossa vanki kysyy leirin tytöiltä, ovatko he nähneet hänen rakastettuaan, kuuluu tunnetuimpiin kreikankielisiin lauluihin.

Το μεγάλο μας τσίρκο (Suuri sirkuksemme, 1973), jonka näyttämöllepanivat Jenny Karezi ja Kostas Kazakos Stavros Xarchakosin musiikilla ja kreetalaisen laulajan Nikos Xylouriksen äänellä, kertoo Kreikan historian vuodesta 1821 nykypäivään sirkusnumeroiden sarjana; juntan alla elänyt yleisö ymmärsi jokaisen vihjauksen, ja esityksistä tuli mielenosoituksia. Elokuviin hän kirjoitti Στέλλα (Stella, 1955) Michael Cacoyannisille ja Melina Mercourille oman näytelmänsä pohjalta sekä Ο Δράκος (Hirviö, 1956) Nikos Koundourosille.

Kambanellista esitetään Kreikassa joka kausi: Η αυλή των θαυμάτων- tai Το μεγάλο μας τσίρκο -teoksen uusintaesitys on vakiotapahtuma, ja hänen näytelmänsä ovat pakollista luettavaa kreikkalaisissa teatterikouluissa ja mukana lukion kirjallisuuden lukukirjoissa. Helpoin tapa tutustua häneen on kuunnella Άσμα ασμάτων Farantourin levytyksenä ja lukea sitten teoksen Μαουτχάουζεν lyhyttä, selkeää kreikkaa, joka on myös koskettava johdatus miehitysvuosiin. Theodorakis johti Balladin itse Mauthausenin muistomerkillä vuonna 1988 ja uudelleen vuonna 1995 Kambanelliksen läsnä ollessa, ja laulua lauletaan holokaustin muistopäivinä Kreikassa. Naxoksella hänen syntymäkaupunkinsa kunnioittaa häntä, ja elokuva Στέλλα, jossa Mercouri laulaa «Αγάπη που 'γινες δίκοπο μαχαίρι», on Kreikan television näyttämä klassikko.

• Hän ei koskaan käynyt oppikoulua loppuun ja oppi teatterin pelkästään katsomalla näytelmiä palattuaan Mauthausenista.
• Άσμα ασμάτων -laulun rakastavaiset ovat todellisia: laulu syntyi hänen omasta rakkaudestaan liettuanjuutalaiseen eloonjääneeseen leirin vapautumista seuranneina kuukausina.
• Το μεγάλο μας τσίρκο (1973) esitettiin everstien sensuurin alla, ja koska yleisö lauloi mukana Nikos Xylouriksen kanssa, jokaisesta illasta tuli protesti.
• Hänet valittiin Ateenan akatemiaan vuonna 1999, mikä on harvinainen kunnia näytelmäkirjailijalle.