Emmanouil Roidis

Roidis syntyi 28. kesäkuuta 1836 Ermoupolissa Syroksen saarella, joka oli tuolloin Kreikan vilkkain satama, rikkaaseen khioslaistaustaiseen perheeseen. Kun hän oli viisivuotias, perhe muutti Genovaan, missä hänen isänsä hoiti kauppahuoneen liiketoimia ja toimi Kreikan konsulina, ja poika kasvoi italian ja ranskan keskellä ennen kuin palasi Syrokselle käymään koulunsa loppuun. Sen jälkeen hän opiskeli Berliinissä ja matkusti perheen liikeasioissa Romaniaan ja Egyptiin lukien ahnaasti useilla kielillä. Nuoruudessa alkanut kuulovaiva paheni tasaisesti, kunnes hän oli lähes kuuro.

Hän asettui Ateenaan 1860-luvun alussa. Vuoden 1866 Η Πάπισσα Ιωάννα -skandaali vakiinnutti hänen julkisen roolinsa: ironikko, jolle mikään ei ole pyhää, ei edes Kreikan valtio. 1870-luvulla hän julkaisi satiirista viikkolehteä Ασμοδαίος (Asmodeus) ja kävi Angelos Vlachosin kanssa kuuluisan esseekaksintaistelun kreikkalaisen runouden tilasta. Vuonna 1880 hänet nimitettiin Kansalliskirjaston johtajaksi, ja hän menetti ja sai takaisin viran hallitusten vaihtuessa.

1880-luvulla taloudellinen romahdus hävitti perheen omaisuuden, ja tyylikkään herrasmiehen oli elettävä kynällään ja vaatimattomalla kirjastopalkallaan. Hän ei koskaan mennyt naimisiin. Hän kuoli Ateenassa 7. tammikuuta 1904 kirjoitettuaan viimeisellä vuosikymmenellään novellit, joita monet pitävät hänen parhaana tuotantonaan.

Η Πάπισσα Ιωάννα (Paavitar Johanna, 1866) kertoo uudelleen keskiaikaisen legendan oppineesta nuoresta naisesta, joka pukeutuu munkiksi, kulkee halki Euroopan, viettelee ja opiskelee tiensä Roomaan ja valitaan paaviksi, kunnes hän synnyttää kesken kulkueen. Roidis kutsuu teosta ”keskiaikaiseksi tutkielmaksi” ja varustaa sen alaviitteillä kuin oppinut, mutta jokainen sivu on satiiria munkeista, ihmeistä ja heijastuksena hänen oman aikansa Kreikasta. Pyhä synodi tuomitsi kirjan; Roidis vastasi näennäisen nöyrillä Επιστολαί ενός Αγρινιώτου (Agriniolaisen miehen kirjeitä) -kirjoituksilla. Lawrence Durrell käänsi sen myöhemmin englanniksi.

Hänen kritiikkinsä on yhtä terävää. Τα Είδωλα (Epäjumalat, 1893) purkaa katharevusan, keinotekoisen ”puhdistetun” kirjakielen, puolesta esitetyt perustelut ja väittää, että kansan puhuma kreikka on ainoa elävä kieli, kaiken tämän moitteettomalla katharevusalla, koska se oli hänen tunnustuksensa mukaan ainoa soitin, jota hän oli oppinut soittamaan. Esseet kuten Περί συγχρόνου ελληνικής ποιήσεως (Nykykreikkalaisesta runoudesta, 1877) selittivät, miksi pieni, köyhä ja politiikan pakkomielteinen maa tuotti niin vähän suurta kirjallisuutta.

1890-luvulla hän kirjoitti novelleja, jotka ovat nykyään hänen luetuimpia teoksiaan: Ψυχολογία Συριανού συζύγου (Syrosilaisen aviomiehen psykologia, 1894), Ιστορία ενός σκύλου (Tarina koirasta) ja Ιστορία μιας γάτας (Tarina kissasta, molemmat 1893) sekä Το παράπονο του νεκροθάπτου (Haudankaivajan valitus, 1895), pieniä, tarkkoja ja ironian alla hiljaisen sydäntäsärkeviä tekstejä.

Η Πάπισσα Ιωάννα ei ole koskaan ollut loppuunmyyty, ja se on yhä se kreikkalainen romaani, joka mainitaan ensimmäisenä, kun puhe kääntyy sensuuriin; Durrellin englanninkielinen versio, The Curious History of Pope Joan, pitää sen elossa ulkomailla. Hänen eläintarinansa ja Ψυχολογία Συριανού συζύγου löytyvät koulujen antologioista ja jokaisesta kreikkalaisten novellien kokoelmasta. Adjektiivia ροΐδειος, ”roidismainen”, käytetään yhä tyylikkäästä, armottomasta ironiasta, ja toimittajat lainaavat hänen sutkauksiaan Kreikan politiikasta kuin ne olisi kirjoitettu eilen. Ermoupolissa Syroksella katu kantaa hänen nimeään ja hänen talonsa näytetään vierailijoille; Ateenassa Ροΐδη-nimisiä katuja on useissa kaupunginosissa. Hänen lukemisensa on paras lääke ajatukseen, että katharevusa olisi aina ollut tylsää.

• Hän puolusti demoottista, puhuttua kieltä teoksessa Τα Είδωλα mutta kirjoitti sen sukupolvensa hioituimmalla katharevusalla, ristiriita, jonka hän myönsi hymyillen.
• Hän oli lähes kuuro suuren osan aikuisikäänsä, minkä vuoksi hänen keskustelunsa osui ystävien mukaan entistäkin tarkemmin maaliinsa.
• Kansalliskirjaston johtajana hänet erotettiin ja palautettiin virkaan hallitusten vaihtuessa, kohtalo, jota hän oli pilkannut omissa artikkeleissaan.
• Lawrence Durrell, Aleksandria-kvartetin kirjoittaja, julkaisi vuonna 1954 englanninkielisen mukaelmansa Paavitar Johannasta.