Giannis Skarimbas

Skarimbas syntyi 28. syyskuuta 1893 (joidenkin lähteiden mukaan 1897) Agia Efthymiassa, Fokidan kylässä lähellä Korintinlahtea. Hän kävi koulua Egionissa ja suoritti oppikoulun Patrasissa. Vuonna 1919 hän tuli Khalkiksen tullikamariin Euboian saarelle eikä enää koskaan lähtenyt kaupungista: hän työskenteli siellä tullivirkailijana ja myöhemmin tulliasiamiehenä, ja elämänsä loppuun asti hän esittäytyi mielellään, puoliksi ylpeänä, puoliksi pilkallisesti, «eläkkeellä olevana tullivirkailijana».

Hän aloitti myöhään ja rytinällä. Vuonna 1929 hänen kertomuksensa Ο Καπετάν Σουρμελής ο Στουραΐτης (Kapteeni Sourmelis Stouraitis) voitti novellikilpailun ensimmäisen palkinnon, ja 1930-luvulla hän julkaisi peräjälkeen kertomuksia, romaaneja ja runoja, jotka hämmensivät ateenalaisia kriitikoita. Khalkiksessa hän oli paikallinen legenda: provosoiva puhuja, kuuluisa kiroilustaan, vitseistään ja kaikkien sovinnaisuuksien halveksunnastaan, joka riiteli kustantajien, akateemikkojen ja kirjallisen eliitin kanssa. Tunnustus tuli vasta vanhuudessa, valtion ensimmäisenä kirjallisuuspalkintona vuonna 1976 sodanvastaisesta romaanista Φυγή προς τα εμπρός (Pako eteenpäin). Hän kuoli Khalkiksessa 21. tammikuuta 1984 ja haudattiin julkisin varoin Karababan linnaan Euripoksen yläpuolelle.

Skarimbas kuuluu 1930-luvun sukupolveen, mutta seisoo siitä erillään. Kun muut etsivät vakavaa, «kreikkalaista» modernismia, hän nauroi. Hänen proosansa on jatkuvaa leikkiä kielellä: sanaleikkejä, keksittyjä sanoja, äkillisiä rekisterinvaihdoksia juhlavasta katharevusasta sataman slangiin, lauseita, jotka luhistuvat hölynpölyksi ja sitten äkilliseksi suruksi. Kriitikot ovat nähneet hänet lähempänä dadaisteja kuin surrealisteja, joita hän mielellään parodioi, ja Manolis Anagnostakis kutsui hänen runouttaan sanalla «φανταιζίστικη» (mielikuvituksellinen).

Kokoelman Καϋμοί στο Γριπονήσι (Murheita Griponisilla, 1930) kertomusten ja teoksen Το θείο τραγί (Jumalallinen pukki, 1933) proosan jälkeen tulivat hänen kaksi suurta romaaniaan. Μαριάμπας (1935) ja Το σόλο του Φίγκαρω (Figaron soolo, 1939) sijoittuvat unenomaiseen Khalkikseen klovnien, merimiesten, rakastavaisten ja epäonnistujien keskelle, ja ne sekoittavat lyriikkaa, erotiikkaa, satiiria ja tragediaa tavalla, jota mikään kreikkalainen romaani ei ollut tehnyt. Hänen runonsa kokoelmissa Ουλαλούμ (1936), Εαυτούληδες (Pikku itset, 1952) ja Βοϊδάγγελοι palaavat samoihin aiheisiin: pakoon todellisuudesta, laivaan, sirkukseen. Myöhäisellä iällä hän kirjoitti teokset Το Βατερλώ δύο γελοίων (Kahden pellen Waterloo, 1959) ja palkitun Φυγή προς τα εμπρός (1976) sekä näytelmiä varjoteatterille ja näyttämölle, muun muassa Αντι-Καραγκιόζης ο Μέγας (Anti-Karagiozis Suuri, 1977) ja Η κυρία του τραίνου (Junan nainen, 1980).

Khalkis on omaksunut hänet paikan hengekseen. Yhdistys «G. Skarimbaksen ystävät» perustettiin sinne hänen kuolinvuotenaan, hänen hautansa on Euripoksen yllä kohoavassa Karababan linnassa, ja näyttelyt, lukutilaisuudet ja Karagiozis-esitykset pitävät hänen muistonsa elävänä. Hänen synnyinkylässään Agia Efthymiassa hänen syntymäkotinsa suojeltiin muistomerkkinä vuonna 1998, ja hänen kunniakseen järjestetään vuosittain «Σκαρίμπεια». Nuoremmat kreikkalaiset kirjailijat mainitsevat hänet usein vapauden ja huumorin esikuvana. Ymmärtääksesi häntä seiso Khalkiksen vanhalla sillalla ja katso, kun Euripos vaihtaa suuntaa, ja lue sitten luku teoksesta Το σόλο του Φίγκαρω ääneen.

• Hän työskenteli Khalkiksen tullissa vuodesta 1919 ja kutsui itseään «eläkkeellä olevaksi tullivirkailijaksi» kauan sen jälkeen, kun oli tullut kuuluisaksi.
• Hän sai valtion ensimmäisen kirjallisuuspalkinnon vasta vuonna 1976, yli kahdeksankymppisenä.
• Hänet on haudattu julkisin varoin Karababan linnaan Euripoksen yläpuolelle.
• Hän parodioi mielellään surrealisteja jäljittelemällä heitä.