Jules Dassin

Jules Dassin syntyi 18. joulukuuta 1911 Middletownissa Connecticutissa ja kasvoi Harlemissa New Yorkissa. Hän aloitti 1930-luvulla teatterissa näyttelijänä ja kirjoittajana ja oli kommunistisen puolueen jäsen vuosina 1930–1939. Vuonna 1940 hän muutti Hollywoodiin, työskenteli Alfred Hitchcockin assistenttina ja ohjasi ensimmäisen pitkän elokuvansa 1942. Kovat rikoselokuvat, kuten Brute Force ja The Naked City (1947 ja 1948), tekivät hänet tunnetuksi.

Vuonna 1950, McCarthyn aikakaudella, hänet pantiin Hollywoodin mustalle listalle poliittisten näkemystensä vuoksi, ja 1950-luvun alussa hän lähti Eurooppaan. Ranskassa hän teki Rififin, josta hän sai Cannesissa 1955 jaetun parhaan ohjauksen palkinnon. Ranskassa hän tapasi myös kreikkalaisen näyttelijän Melina Mercourin; he menivät naimisiin 1966.

Kun sotilasdiktatuuri kaappasi vallan Kreikassa 1967, pariskunta asui Pariisissa ja kampanjoi sitä vastaan. Dassin palasi Mercourin kanssa Kreikkaan 1974 ja jäi sinne. Hän ohjasi näytelmiä Ateenassa ja tuki vuodesta 1981 vaimonsa kampanjaa Parthenonin veistosten palauttamiseksi British Museumista. Mercourin kuoltua 1994 hän perusti Melina Mercouri -säätiön jatkamaan tätä työtä. Hän kuoli Ateenassa 31. maaliskuuta 2008.

Dassinin kreikkalainen polku alkoi elokuvasta Celui qui doit mourir (Hänen täytyy kuolla, 1957), ranskalaisesta elokuvasta, joka perustuu Nikos Kazantzakisin romaaniin Ο Χριστός ξανασταυρώνεται (Kristus ristiinnaulitaan uudelleen). Myöhemmin hän sanoi sen olevan ainoa omista elokuvistaan, josta hän todella piti.

Hänen tunnetuin kreikkalainen teoksensa on Ποτέ την Κυριακή (Ei koskaan sunnuntaina, 1960). Dassin kirjoitti ja ohjasi sen ja näytteli itse Homer Thracea, vakavaa amerikkalaista klassillista filologia, joka saapuu Pireukseen. Siellä hän tapaa Ilyan, sataman vapaan naisen, jota esittää Mercouri. Mies yrittää ”parantaa” häntä, kun taas Ilya opettaa miehen nauttimaan elämästä. Dialogissa sekoittuvat kreikka ja englanti, ja Pireuksen satama on koko tarinan näyttämö. Mercouri jakoi parhaan naisnäyttelijän palkinnon Cannesissa 1960. Elokuva sai viisi Oscar-ehdokkuutta ja voitti Manos Hadjidakisin laulusta, joka tunnetaan kreikaksi nimellä Τα παιδιά του Πειραιά (Pireuksen lapset).

Mercourin kanssa hän teki muitakin elokuvia, muun muassa Phaedran, Topkapin ja elokuvan A Dream of Passion (1978). Kreikassa hän työskenteli myös näyttämöllä. Kansallisteatterissa hän ohjasi Turgenevin Kuukausi maalla ja Shaw’n Särkyneiden sydänten talo (molemmat 1984) sekä Tšehovin Lokin (1988). Vuonna 1985 hän ohjasi Verdin Otellon Kreikan kansallisoopperalle Herodes Attikoksen odeionissa.

Kreikassa Dassin muistetaan ennen kaikkea elokuvasta Ποτέ την Κυριακή ja elämästään Melina Mercourin rinnalla. Elokuvan laulu Τα παιδιά του Πειραιά on yhä yksi tunnetuimmista kreikkalaisista lauluista ulkomailla. Hänen perustamansa Melina Mercouri -säätiö piti vaimon Parthenon-kampanjan elossa ja ajoi uutta Akropolis-museota, joka olisi tarpeeksi suuri näyttämään veistokset yhdessä.

Kokeile: nimessä Ποτέ την Κυριακή on viikonpäivä. Sano seitsemän päivää kreikaksi, Δευτέρα (maanantai) – Κυριακή (sunnuntai). Kuvaa sitten satama yhdellä lauseella: Το λιμάνι είναι μεγάλο και έχει πλοία (Satama on suuri, ja siellä on laivoja). Elokuvassa puhutaan kreikkaa ja englantia luonnollisella nopeudella, joten katso yksi kohtaus tekstitettynä ja kuuntele tuttuja kreikan sanoja.

• Hän näytteli itse elokuvan Ei koskaan sunnuntaina miespääosan, amerikkalaisen oppineen Homer Thracen.
• Hänen poikansa Joe Dassin tuli kuuluisaksi ranskalaiseksi poplaulajaksi.
• Hän ohjasi myös musikaalin Illya Darling (1967), Broadway-version elokuvasta Ei koskaan sunnuntaina.
• Vuonna 1985 hän ohjasi Verdin Otellon ulkoilmassa Herodes Attikoksen odeionissa Akropoliin juurella.