Manos Hadjidakis

Hadjidakis syntyi Ksanthissa Traakiassa 23. lokakuuta 1925; isä oli kotoisin Kreetalta ja äiti Adrianopolista. Perhe muutti Ateenaan vuonna 1932, ja isä kuoli lento-onnettomuudessa vuonna 1938, mikä jätti perheen köyhyyteen. Saksalaismiehityksen aikana hän teki mitä töitä sattui löytymään, satamatyöläisenä, jäänmyyjänä ja valokuvaamon apulaisena, opiskeli lyhyen aikaa filosofiaa yliopistossa ja opetteli itse suurimman osan siitä, mitä musiikista tiesi. Vuonna 1944 hän tapasi ohjaaja Karolos Kounin ja alkoi säveltää tämän Taideteatterille (Θέατρο Τέχνης); siitä alkoi vuosikymmeniä kestänyt yhteistyö.

Tammikuun 31. päivänä 1949, kaksikymmentäkolmevuotiaana, hän piti Taideteatterissa luennon rebetikosta, kaupunkiköyhälistön, hasisluolien ja Vähän-Aasian pakolaisten musiikista, jota kunniallinen Ateena halveksi. Hän väitti, että se oli Kreikan todellista kansanmusiikkia, ja vertasi sitä bluesiin. Luento aiheutti skandaalin ja muutti kreikkalaisen musiikin. 1950-luvulla hän kirjoitti elokuviin, muun muassa Michael Cacoyannisin elokuvaan Στέλλα (1955), jossa näytteli Melina Mercouri, ja vuonna 1960 Jules Dassinin Ei koskaan sunnuntaisin toi hänelle parhaan laulun Oscar-palkinnon; hän ei matkustanut Hollywoodiin sitä noutamaan.

Vuosina 1966–1972 hän asui New Yorkissa. Palattuaan Ateenaan hän johti Kreikan valtionradion Kolmatta ohjelmaa vuosina 1975–1982 ja teki siitä hyvän musiikin koulun kokonaiselle sukupolvelle, pyöritti levy-yhtiötä ja lehteä ja perusti vuonna 1989 Värien orkesterin (Ορχήστρα των Χρωμάτων). Hän kuoli Ateenassa 15. kesäkuuta 1994.

Hadjidakisin ensimmäinen merkittävä teos, «Έξι λαϊκές ζωγραφιές» (Kuusi kansanomaista maalausta, 1951), oli rebetiko-sävelmille rakennettu pianosarja: hänen luentonsa manifesti käytännössä toteutettuna. Laulusarja Lorcan näytelmään «Ματωμένος γάμος» (Verihäät, 1948) ja kymmenet sävellykset Taideteatterille tekivät hänestä kreikkalaisen näyttämön säveltäjän, ja 1950- ja 1960-lukujen elokuvalaulut tekivät hänestä kreikkalaisen kadun säveltäjän: «Αγάπη που 'γινες δίκοπο μαχαίρι» elokuvasta Στέλλα, «Τα παιδιά του Πειραιά» elokuvasta Ei koskaan sunnuntaisin, vuoden 1962 revyyn «Οδός Ονείρων» (Unelmien katu) laulut.

Hänen suuri työtoverinsa oli runoilija Nikos Gatsos. Yhdessä he kirjoittivat lauluja, jotka jokainen kreikkalainen osaa laulaa, laulusta «Χάρτινο το φεγγαράκι» (Pieni paperikuu, 1949) albumiin «Αθανασία» (Kuolemattomuus, 1976). Teoksessa «Ο Μεγάλος Ερωτικός» (Suuri eroottinen, 1972) hän sävelsi rakkausrunoja Sapfosta ja Laulujen laulusta Solomosiin, Kavafisiin ja Elytisiin; laulajina olivat Fleury Dadonaki ja Dimitris Psarianos, ja monet kreikkalaiset pitävät sitä hänen mestariteoksenaan. New Yorkissa hän äänitti rockyhtyeen kanssa levyn «Reflections» (1970), ja «Το χαμόγελο της Τζοκόντας» (Giocondan hymy, 1965) on hänen tunnetuin puhtaasti orkesteriteoksensa.

Hänen musiikkinsa tunnistaa heti: kirkas, laulettava melodia, usein lempeänä valssina tai kansantanssista peräisin olevassa 9/8-rytmissä, harmoniat, jotka ovat pikemminkin ranskalaisia kuin kreikkalaisia, ja melankolian häivä iloisimmissakin lauluissa. Hän kirjoitti myös lasten radiomusiikkia, muun muassa sarjan «Λιλιπούπολη» (Lilliput-kaupunki), jota 1970-luvun lopulla lapsina olleet kreikkalaiset hyräilevät yhä.

Aloita laulusta «Τα παιδιά του Πειραιά», josta on sata versiota monilla kielillä, ja jatka sitten lauluihin «Χάρτινο το φεγγαράκι» ja «Ο Μεγάλος Ερωτικός». Kreikan radio soittaa Hadjidakisia joka päivä, hänen laulujaan lauletaan koulujuhlissa ja tavernoissa, ja «Αγάπη που 'γινες δίκοπο μαχαίρι» on sanonta, jota käytetään mistä tahansa tuskallisesta rakkaudesta. Hänen rakentamansa Kolmas ohjelma lähettää yhä, ja hänen Värien orkesterinsa konsertoi edelleen Ateenassa. Sivustolla on hänen seurakseen A2-tason musiikkisanaston harjoitus. Mikis Theodorakisin ohella hän on toinen niistä kahdesta säveltäjästä, jotka jokainen kreikkalainen nimeää ensimmäisinä, ja nämä kaksi miestä, ystävät ja kilpailijat, mainitaan yleensä samaan hengenvetoon.

• «Τα παιδιά του Πειραιά» oli ensimmäinen muunkielinen kuin englanninkielinen laulu, joka voitti parhaan alkuperäiskappaleen Oscarin, huhtikuussa 1961.
• Vuoden 1949 rebetiko-luentonsa hän piti kaksikymmentäkolmevuotiaana; monet muusikot pitävät sitä modernin kreikkalaisen populaarimusiikin syntyhetkenä.
• Hän ei koskaan opiskellut pitkään muodollisesti konservatoriossa ja oli säveltäjänä pitkälti itseoppinut.
• Kolmannen ohjelman johtajana (1975–1982) hän lähetti kaikkea Bachista rebetikoon ja loi lasten musiikkimaailman, Lilliput-kaupungin, josta tuli kulttisuosikki.