Giorgos Zambetas

Zambetas syntyi Ateenassa 25. tammikuuta 1925. Poikana hän auttoi isänsä parturiliikkeessä, jossa hän salaa keksi ensimmäiset sävelmänsä buzukilla, ja tapaaminen Vassilis Tsitsaniksen kanssa vuonna 1938 teki häneen syvän vaikutuksen. Hän tarttui soittimeen aikana, jolloin se kuului vielä rebetikon alamaailmaan ja kunnialliset perheet halveksivat sitä. Hän oppi korvakuulolta ja soittamalla, pienissä tavernoissa ja klubeissa, Saksan miehityksen ja sisällissodan raskaina vuosina. 1950-luvulla, kun buzuki siirtyi marginaalista kreikkalaisen populaarimusiikin keskiöön, hän oli yksi Ateenan tunnetuimmista soittajista.

Hänen todellinen näyttämönsä oli κέντρο, elävän musiikin yökerho, jossa hän soitti vuosikymmeniä. Yleisö tuli hänen tekniikkansa vuoksi, joka oli nopea, kirkas ja täynnä temppuja, mutta myös miehen itsensä vuoksi: hän nauroi, laski leikkiä muusikoiden kanssa, lauloi ja nousi joskus tanssimaan soittaessaan. 1960-luvulla kreikkalainen elokuva oli huipussaan, ja tuottajat halusivat buzukikohtauksia; Zambetas esiintyi monissa elokuvissa, usein omana itsenään, soittamassa tavernassa tähtien tanssiessa. Joidenkin laskelmien mukaan hän oli mukana yli 160 kreikkalaisessa elokuvassa. Hän auttoi myös nuoria laulajia: Dimitris Mitropanos kutsui häntä suureksi opettajakseen. Hän esiintyi vielä 1980-luvulla ja kuoli Ateenassa 10. maaliskuuta 1992. Hänet muistetaan ennen kaikkea muusikkona, joka teki ihmiset onnellisiksi.

Zambetas oli kahta yhtä aikaa: soittaja ja lauluntekijä. Soittajana hän kuului Manolis Chiotisin jälkeiseen sukupolveen, joka teki buzukista virtuoosisoittimen. Hänen soolonsa ja taksiminsa, vapaasti improvisoidut johdannot ennen laulua, olivat nopeita ja nokkelia, ja hän yllätti mielellään yleisön äkillisillä rytminvaihdoksilla. Hän soitti zeibekikoa, hasapikoa ja nopeaa hasaposervikoa, tansseja, jotka jokainen tunnistaa kreikkalaisessa tavernassa.

Säveltäjänä hän kirjoitti suuren määrän iskelmälauluja, joista monet hän lauloi itse lämpimällä, hieman karhealla äänellä. Rakastetuimpia ovat Δεν έχει δρόμο να διαβώ (Minulla ei ole tietä kuljettavana, 1963), Τα δειλινά (Illat, 1964), jonka lauloi Vicky Moscholiou, buzuki-instrumentaali Σήκω χόρεψε συρτάκι (Nouse ja tanssi sirtakia, 1965) sekä Αγωνία (Tuska, 1970), jonka lauloi Tolis Voskopoulos. Ne ovat lauluja rakkaudesta, matkoista, viinistä ja tanssista, ja niiden sävelmät jäävät helposti mieleen ja rytmit on tehty tanssilattialle. Monet kuultiin elokuvissa, ja elokuvat pitivät ne elossa: aina kun Kreikan televisio näyttää vanhan mustavalkoisen komedian, uusi sukupolvi näkee Zambetasin virnistävän buzukinsa yllä. Hänen musiikissaan ei ole mitään vanhan rebetikon synkkyydestä; se on köyhän mutta toiveikkaan Ateenan ääni, Ateenan, joka lähti illalla ulos unohtaakseen päivän.

Kreikan televisio näyttää yhä lähes joka viikko 1960-luvun elokuvia, ja Zambetas on mukana monissa niistä: yhden katsominen on helpoin tapa tutustua häneen. Hänen laulunsa ovat jokaisella klassisten λαϊκά-laulujen (kansanomaisten laulujen) soittolistalla, ja buzukinsoittajat tutkivat yhä hänen levytyksiään niiden nopeuden ja huumorin vuoksi. Kuuntele Τα δειλινά tai Σήκω χόρεψε συρτάκι ja katso sitten tanssikohtaukset Aliki Vougiouklakin ja muiden aikakauden tähtien kanssa. Kreikan sana κέφι, ilo, hyvä tuuli, on se sana, jota hänestä useimmiten käytetään, ja kuulet sen jokaisissa juhlissa, joissa on elävää musiikkia.

• Hän soitti buzukia aikana, jolloin monet kreikkalaiset perheet pitivät sitä alamaailman soittimena; hän ehti nähdä sen muuttuvan kansallissoittimeksi.
• Monissa elokuvaesiintymisissään hän esittää yksinkertaisesti itseään: tavernan buzukinsoittajaa.
• Hän lauloi monet omista lauluistaan itse, lämpimällä, hieman karhealla äänellä.