Vitsentzos Kornaros

Lähes kaikki, mitä tiedämme varmasti, on peräisin runon viimeisistä säkeistä, joissa runoilija mainitsee itsensä nimeltä: Vitsentzos, Kornarosin sukua, syntynyt Sitiassa, avioitunut Kastrossa, Kreetan venetsialaisessa pääkaupungissa, joka on nykyään Iráklio. Tutkijat hyväksyvät nykyään laajalti, että hän oli Vincenzo Cornaro, joka syntyi vuonna 1553 Trapezondassa, Sitian lähellä sijainneella tilalla, venetsialaista alkuperää olevaan sukuun, joka oli asunut saarella sukupolvien ajan ja puhui äidinkielenään kreikkaa.

Noin vuonna 1590 hän muutti Candiaan, jossa hän meni naimisiin Marietta Zenon kanssa, hoiti julkisia virkoja 1590-luvun ruttovuosina ja kuului Accademia degli Stravagantiin, hänen veljensä Andrean perustamaan kirjalliseen seuraan. Tämä oli Kreetan renessanssin maailma: Kreeta oli ollut venetsialainen vuodesta 1211, ja sen sivistynyt luokka luki Ariostoa ja Tassoa samalla kun kaduilla kuului kreikkalaisia kansanlauluja. Hän kuoli Candiassa vuonna 1613 tai 1614, puoli vuosisataa ennen kuin osmanit valtasivat kaupungin kaksikymmentäyksi vuotta kestäneen piirityksen jälkeen.

Jotkut tutkijat ovat epäilleet tunnistusta, koska nimi oli yleinen saaren aatelistossa, ja kysymys siitä, kirjoittiko hän myös uskonnollisen draaman Η Θυσία του Αβραάμ (Abrahamin uhri), on yhä avoin. Kiistatonta on, että yksi ainoa runoilija loi 1600-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä hienoimman kreikankielisen pitkän runon Homeroksen ja nykyajan välillä.

Ερωτόκριτος (Erotokritos) on viisiosainen runoromaani, jossa on noin 10 000 riimillistä viisitoistatavuista säettä, kreikkalaisen kansanlaulun mittaa, ja se on kirjoitettu Kreetan murteella. Erotokritos, kuninkaan neuvonantajan poika, rakastaa Aretousaa, Ateenan kuninkaan Herakleen tytärtä. Hän laulaa tytölle salaa serenadeja öisin; kuningas järjestää turnajaiset, joissa nuorukainen voittaa kreikkalaisen maailman ritarit; kun hän rohkenee pyytää tytön kättä, kuningas karkottaa hänet. Aretousa torjuu kaikki muut kosijat ja heitetään tyrmään. Sitten valakit hyökkäävät, ja tummaihoinen muukalainen, taikajuoman avulla valepukuun muuttunut Erotokritos, pelastaa Ateenan kaksintaistelussa. Hän koettelee Aretousan uskollisuutta, paljastaa itsensä, ja runo päättyy heidän häihinsä.

Juoni on lainattu ranskalaisesta keskiaikaisesta romaanista Paris et Vienne, luultavasti italialaisen version kautta, mutta Kornaros rakensi sen kokonaan uudelleen: tapahtumapaikkana on kuviteltu antiikin Ateena, henkilöt ajattelevat ja puhuvat kuin kreetalaiset kyläläiset, ja runon moraalinen ydin on rakastavaisten uskollisuus onnenpyörää vastaan. Pitkät jaksot ovat rakkauden ja surun monologeja, jotka toimivat sellaisinaan lauluina.

Kieli on rikasta ja musikaalista, täynnä sananlaskuja ja luonnon kuvia, ja juuri sen ansiosta runo säilyi: se painettiin Venetsiassa vuonna 1713, mutta kreetalaiset olivat jo kauan osanneet sen ulkoa.

Erotokritosta lauletaan Kreetalla yhä tänä päivänä kreetalaisen lyyran hitaaseen, kiemurtelevaan sävelmään, ja sen säepareja käytetään μαντινάδες (mantinades) -lauluina häissä ja juhlissa. Kuuntele Nikos Xylourisin vuoden 1976 levytys alkusäkeistä tai Psarantonisin karheampi versio, niin ymmärrät miksi. Otteita, yleensä Aretousan jäähyväiset tai turnajaiset, on kreikkalaisen lukion kirjallisuusantologiassa, ja Seferis omisti runolle esseen. Sitiassa kesäfestivaali Κορνάρεια (Kornareia) kantaa hänen nimeään, ja Irákliossa Πλατεία Κορνάρου (Kornarosin aukio) -nimisellä aukiolla on moderni veistos Erotokritoksesta ja Aretousasta. Alkusäe Του Κύκλου τα γυρίσματα on kreikkalaisille yhtä tuttu kuin kansallislaulun ensimmäinen rivi.

• Runo kirjoitettiin noin 1600–1610, mutta se painettiin ensimmäisen kerran Venetsiassa vasta vuonna 1713; vuosisadan ajan se kiersi käsikirjoituksina ja suullisesti.
• Kornaros mainitsee itsensä runon epilogissa; se on lähes ainoa elämäkerrallinen asiakirja, joka meillä hänestä on.
• Tarina sijoittuu antiikin Ateenaan, mutta silti sankarit taistelevat turnajaisissa, ritarien keskiaikaisessa lajissa, ja kuninkaan vihollisia ovat valakit.
• Kornarosin suku puhui kreikkaa, vaikka se oli venetsialaista aatelisalkuperää; Cornarot olivat yksi Venetsian vanhimmista suvuista.