Nikos Skalkottas

Skalkottas syntyi 21. maaliskuuta 1904 Khalkisissa Euboian saarella kansanmuusikoiden ja harrastajamuusikoiden perheeseen. Perhe muutti Ateenaan, jossa lahjakas poika opiskeli viulunsoittoa Ateenan konservatoriossa ja valmistui kiitettävin arvosanoin vuonna 1920. Stipendi vei hänet vuonna 1921 Berliiniin, joka oli silloin yksi Euroopan musiikkipääkaupungeista, jatkamaan viulistina Hochschule für Musikissa. Uutta taidetta ja uusia ajatuksia täynnä olleessa 1920-luvun Berliinissä hän siirtyi pian esittämisestä säveltämiseen.

Hän opiskeli sävellystä Philipp Jarnachin johdolla, otti muutamia tunteja Kurt Weilliltä ja oli vuodesta 1927 noin vuoteen 1932 Arnold Schönbergin mestarikurssilla Preussin taideakatemiassa. Kaksitoistasävelmenetelmän keksijän Schönbergin kerrotaan pitäneen häntä yhtenä lahjakkaimmista oppilaistaan. Mutta Skalkottas oli köyhä, hänen stipendinsä päättyi, hänen yksityiselämänsä oli myllerryksessä, ja vuonna 1933 hän palasi Ateenaan jättäen Berliiniin suuren osan varhaisista käsikirjoituksistaan, jotka katosivat.

Ateenassa kukaan ei ollut kiinnostunut hänen vaikeasta modernista musiikistaan. Loppuelämänsä hän työskenteli viulistina Ateenan orkestereiden takariveissä soittaen muiden musiikkia ja sävelsi öisin itselleen. Vuonna 1946 hän meni naimisiin pianisti Maria Pangalin kanssa ja perusti perheen. Hän kuoli äkillisesti 19. syyskuuta 1949 vain 45-vuotiaana tyrään, jota ei ollut hoidettu ajoissa. Hän jätti jälkeensä reilusti yli sata teosta, joista useimpia ei ollut koskaan esitetty.

Skalkottas sävelsi kahdessa hyvin erilaisessa maailmassa. Toisaalta hän kehitti oman vapaan versionsa Schönbergin kaksitoistasäveltekniikasta käyttäen useita sävelrivejä samanaikaisesti ja yhdistäen niitä perinteisiin muotoihin, kuten konserttoon, sonaattiin ja sarjaan. Teokset kuten Viulukonsertto (1938), Kolmas pianokonsertto (1939) pianolle ja kymmenelle puhaltimelle, 32 pianokappaletta (1940) ja alkusoitto Η επιστροφή του Οδυσσέα (Odysseuksen paluu, 1942–43) ovat tiheitä, energisiä ja vaativia, ja ne kuuluvat noiden vuosien kunnianhimoisimpaan modernistiseen musiikkiin missään.

Toisaalta hän kirjoitti kreikkalaiseen perinteeseen juurtunutta tonaalista musiikkia. Vuosina 1931–1936 sävelletyt ja myöhemmin muokatut 36 Ελληνικοί χοροί (36 kreikkalaista tanssia) ottavat kansanmelodioita ja -rytmejä kaikkialta Kreikasta, saarilta, Epeirosta, Kreetalta ja Makedoniasta, ja sovittavat ne orkesterille loistavalla, värikkäällä sointitajulla. Toisin kuin kreikkalaisen kansallisen koulukunnan säveltäjät, Skalkottas ei koristellut kansansävelmiä romanttisilla harmonioilla; hän käsitteli niitä modernilla selkeydellä, joka säilyttää niiden karheuden. Yksi hänen viimeisistä teoksistaan, balettisarja Η θάλασσα (Meri, 1948–49), on yhtä helposti lähestyttävä.

Tämä kaksoisääni, tinkimätön modernisti ja kreikkalaisen tanssin rakastaja, tekee hänestä ainutlaatuisen. Osa kreikkalaisista tansseista esitettiin hänen elinaikanaan ja yleisö piti niistä; hänen suuret kaksitoistasävelteoksensa joutuivat odottamaan vuosikymmeniä, ja monet kantaesitettiin vasta 1900-luvun jälkipuoliskolla.

Hänen kuolemansa jälkeen ystävät ja muusikot perustivat seuran pelastamaan ja luetteloimaan hänen käsikirjoituksensa, ja vähitellen hänen musiikkiaan alettiin esittää ja julkaista. Suuri käännekohta oli ruotsalaiselle BIS-levymerkille 1990-luvulta lähtien tehty laaja levytyssarja, jonka ansiosta kuulijat ympäri maailmaa löysivät hänet. Nykyään kreikkalaiset orkesterit soittavat säännöllisesti 36 kreikkalaista tanssia, ja hänen nimeään kunnioitetaan Kreikan musiikkikasvatuksessa ja konserttielämässä, myös hänen syntymäkaupungissaan Khalkisissa. Oppijalle paras aloitus on kuunnella muutamaa kreikkalaista tanssia, esimerkiksi saarten sävelmiin perustuvia, ja verrata niitä sitten saman kansantanssin äänitteeseen: kuulet sekä perinteen että sen, mitä moderni säveltäjä teki sillä.

• Hän opiskeli kaksitoistasävelmusiikin perustajan Arnold Schönbergin mestarikurssilla.
• Monet hänen varhaisista käsikirjoituksistaan katosivat, kun hän lähti Berliinistä Ateenaan vuonna 1933.
• Säveltäessään suuria konserttoja hän ansaitsi elantonsa rivisoittajaviulistina Ateenan orkestereissa.
• Useimmat hänen teoksistaan kantaesitettiin vasta hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1949.