Theo Angelopoulos

Angelopoulos syntyi Ateenassa 27. huhtikuuta 1935 kauppiaan poikana. Hän oli yhdeksänvuotias joulukuun 1944 katutaisteluiden aikaan, kun hänen isänsä pidätettiin ja perhe etsi häntä kuolleiden joukosta; myöhemmin hän sanoi, että ne viikot antoivat hänelle koko uran kuvat. Hän opiskeli oikeustiedettä Ateenan yliopistossa, suoritti asepalveluksen ja lähti vuonna 1961 Pariisiin, ensin Sorbonneen ja sitten IDHEC-elokuvakouluun, jonka hän jätti riitaannuttuaan opettajiensa kanssa. Hän palasi kotiin 1964 ja kirjoitti elokuvakritiikkiä vasemmistolaiseen päivälehteen Δημοκρατική Αλλαγή, kunnes everstijuntan vallankaappaus vuonna 1967 lakkautti sen.

Hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa, Αναπαράσταση (Rekonstruktio, 1970), kuvattiin mustavalkoisena kuolevassa Epeiroksen kylässä; se voitti Thessalonikin festivaalin palkinnot ja enteili uutta kreikkalaista elokuvaa. Diktatuurin aikana ja sen jälkeen hän teki elokuvat, joihin hänen maineensa perustuu, vakiintuneen ryhmän kanssa: kuvaaja Giorgos Arvanitis, käsikirjoittaja Tonino Guerra, Fellinin entinen työtoveri, ja vuodesta 1984 säveltäjä Eleni Karaindrou. 1980- ja 1990-luvuilla hän työskenteli kansainvälisten tähtien kanssa, Marcello Mastroianni, Harvey Keitel, Bruno Ganz, Willem Dafoe, muuttamatta menetelmäänsä, ja keräsi Euroopan suuret palkinnot.

24. tammikuuta 2012, kuvatessaan elokuvaa Η άλλη θάλασσα (Toinen meri) Drapetsonassa lähellä Pireuksen satamaa, hän oli ylittämässä tietä, kun moottoripyörä törmäsi häneen; hän kuoli sairaalassa samana yönä seitsemänkymmenenkuuden vuoden iässä. Elokuva jäi kesken.

Angelopouloksen tyylin voi kuvata yhdellä lauseella, mutta sen sisäistämiseen menee elämä. Otos kestää minuutteja, ei sekunteja; kamera panoroi hitaasti sateen, lumen ja sumun maisemaa, jonka halki kulkee pieniä hahmoja; yksi otos voi sisältää useita vuosia, kun näyttelijät vaihtavat pukua kameran kääntyessä; dialogia on vähän, ja musiikki, myöhemmissä elokuvissa Karaindroun surumielinen oboe ja harmonikka, kantaa tunteen. Tapahtumapaikkoina ovat Pohjois-Kreikka, Thessaloniki, Epeiroksen vuoret sekä Makedonian järvet ja rajat.

Hänen aiheensa oli Kreikan historia sellaisena kuin sen kokivat ne, jotka eivät sitä tehneet. Ο Θίασος (Kiertävät näyttelijät, 1975), lähes neljän tunnin mittainen, seuraa näyttelijäseuruetta, joka yrittää esittää paimenmelodraamaa Γκόλφω, kun Metaxasin diktatuuri, miehitys, vastarinta ja sisällissota keskeyttävät heidät; se kuvattiin everstien aikana ja julkaistiin heidän kukistumisensa jälkeen. Ταξίδι στα Κύθηρα (Matka Kytheraan, 1984) tuo vanhan kommunistipakolaisen Neuvostoliitosta kotiin maahan, joka ei enää halua häntä. Τοπίο στην ομίχλη (Maisema sumussa, 1988) lähettää kaksi lasta junalla pohjoiseen etsimään isää, jota ei ehkä ole olemassa. Το βλέμμα του Οδυσσέα (Odysseuksen katse, 1995, Cannesin Grand Prix) seuraa kreikkalais-amerikkalaista ohjaajaa halki Balkanin piiritettyyn Sarajevoon etsimässä ensimmäistä siellä koskaan kuvattua elokuvaa. Μια αιωνιότητα και μια μέρα (Ikuisuus ja päivä, 1998, Kultainen palmu) antaa kuolevalle runoilijalle Thessalonikissa viimeisen päivän albanialaisen katulapsen kanssa.

Aloita elokuvasta Τοπίο στην ομίχλη, hänen helpoimmin lähestyttävästä teoksestaan, tai Eleni Karaindroun soundtrackeista elokuviin Odysseuksen katse ja Ikuisuus ja päivä, joita Kreikassa kuunnellaan paljon elokuvien ulkopuolellakin; elokuvan Ταξίδι στα Κύθηρα tunnusmelodian tunnistaa heti. Kreikkalaiset kriitikot äänestävät säännöllisesti elokuvan Ο Θίασος kaikkien aikojen parhaaksi kreikkalaiseksi elokuvaksi, ja ERT esittää hänen elokuviaan merkkipäivinä. Thessalonikin kansainvälinen elokuvafestivaali, jossa hän voitti ensimmäiset palkintonsa, järjestää hänen tuotantonsa retrospektiivejä, ja Kreikan elokuva-arkisto Ateenassa säilyttää hänen kopionsa. Adjektiivi αγγελοπουλικός on vakiintunut kreikkaan tarkoittamaan mitä tahansa hidasta, sumuista, pitkää otosta, ja sitä käytetään ihaillen ja joskus hymyillen. Hänen kuolemansa tiellä Drapetsonassa kesken Kreikan kriisiä käsittelevän elokuvan muistetaan noiden vuosien surullisimpiin kuuluvana sivuhuomautuksena.

• Ikuisuus ja päivä (1998) on yhä ainoa kreikkalainen elokuva, joka on voittanut Kultaisen palmun Cannesissa.
• Kiertävät näyttelijät kestää lähes neljä tuntia ja sisältää vain noin kahdeksankymmentä otosta; jotkin yksittäiset otokset kattavat useita vuosia historiaa.
• Hänet erotettiin pariisilaisesta IDHEC-elokuvakoulusta erimielisyyksien vuoksi opettajien kanssa, ja hän oppi ammattinsa katsomalla elokuvia ja kirjoittamalla niistä.
• Hän kuoli vuonna 2012 kuvatessaan Kreikan velkakriisiä käsittelevää elokuvaa Toinen meri, joka jäi valmistumatta.