Giannis Papaioannou

Papaioannou syntyi vuonna 1913 Kiosissa (Κίος, nykyinen Gemlik Turkissa), vanhassa kreikkalaisessa kaupungissa Marmaranmeren etelärannalla. Kun Kreikan armeija romahti Vähässä-Aasiassa vuonna 1922, Kiosin kreikkalaisen väestön oli lähdettävä, ja yhdeksänvuotias poika tuli perheineen Kreikkaan yli miljoonan pakolaisen joukossa. Useimpien tavoin he saapuivat lähes tyhjin käsin ja aloittivat alusta pääkaupungin köyhissä kaupunginosissa asettuen Tzitzifiesiin meren rannalle Ateenan ja Pireuksen väliin.

Ateenan ja Pireuksen pakolaiskaupunginosissa rebetiko muotoutui 1920- ja 1930-luvuilla, kun Smyrnan ja Konstantinopolin kahvilamusiikki kohtasi Pireuksen alamaailman laulut. Papaioannou kasvoi tuossa maailmassa. Hän opetteli nuorena miehenä buzukin, soitti tavernoissa ja alkoi 1930-luvun lopulta levyttää. Hänen oli työskenneltävä Metaxasin diktatuurin (1936–1941) sensuurin alaisena; se kielsi hasista ja alamaailmaa käsittelevät laulut, ja kollegoidensa tavoin hän kääntyi rakkauslauluihin ja kaupunkielämän kuvauksiin.

Hänen tuotteliaimmat vuotensa olivat 1940- ja 1950-luvut miehityksen jälkeen, kun rebetikosta tuli koko maan kansanlaulu ja aikansa suuret laulajat levyttivät hänen musiikkiaan. Hän jatkoi säveltämistä ja esiintymistä vuoteen 1972, jolloin hän kuoli liikenneonnettomuudessa matkalla töistä kotiin aamunkoitteessa.

Papaioannou kuuluu sukupolveen, joka vei rebetikon 1930-luvun hasisluolista sodanjälkeisen ajan suurelle yleisölle. Buzukinsoittajana häntä ihailtiin puhtaasta ja ilmeikkäästä tyylistään klassisessa kolmikuoroisessa perinteessä; säveltäjänä hän kirjoitti suuren määrän lauluja rebetikon tärkeimpiin tanssirytmeihin, ζεϊμπέκικο (zeibekiko), χασάπικο (hasapiko) ja τσιφτετέλι (tsifteteli).

Hänen aiheensa ovat kaupungin köyhien aiheita: rakkaus ja mustasukkaisuus, yö ja taverna, μάγκας-miehen, kaupunginosan ovelan kaverin, arvokkuus ja kaiken alla juurettomuuden muisto. Πριν το χάραμα (Ennen aamunkoittoa) on laulu, jonka useimmat tuntevat; jo sen nimi tuo mieleen tavernaillan viimeiset tunnit, kun musiikki jatkuu päivänkoittoon asti. Πέντε Έλληνες στον Άδη (Viisi kreikkalaista Haadeksessa) oli toinen suuri hitti, ja Μοδιστρούλα (Pieni ompelijatar), Καπετάν Αντρέας Ζέππος (Kapteeni Andreas Zeppos) ja Φοβάμαι μη σε χάσω (Pelkään menettäväni sinut) ovat lajityypin klassikoita. Instrumentaalikappaleessa Σούρουπο στις Τζιτζιφιές (Iltahämärä Tzitzifiesissa) voi kuulla hänen omaa soittoaan.

Monia hänen laulujaan lauletaan nykyään tietämättä, kuka ne on kirjoittanut, mikä on suuren osan rebetikoa kohtalo. Asiantuntijoille Papaioannou kuitenkin kuuluu Vamvakariksen ja Tsitsaniksen rinnalla niihin säveltäjiin, jotka antoivat lajille sen klassisen muodon.

Tutustuaksesi Papaioannouhun kuuntele levytys kappaleesta Πριν το χάραμα ja mene sitten ρεμπετάδικο-paikkaan, tavernaan, jossa soitetaan elävää rebetikoa ja jossa hänen laulunsa kuuluvat vakio-ohjelmistoon; muusikot tuntevat ne, vaikka yleisö ei tietäisi säveltäjän nimeä. Hänen laulujaan on useimmissa klassisen rebetikon antologioissa, ja nuorempi sukupolvi löysi ne uudelleen 1970- ja 1980-lukujen rebetiko-renessanssissa. Nea Kiosissa Argosin lähellä vanhan Kiosin muisto on yhä elossa. Hänen elämänsä on myös hyvä tie vuoden 1922 pakolaisten historiaan, joka muovasi modernia kreikkalaista musiikkia.

• Hän syntyi Kiosissa, nykyisessä Gemlikissä Turkissa, ja tuli Kreikkaan pakolaisena yhdeksänvuotiaana.
• Kokonainen kaupunki Peloponnesoksella, Nea Kios Argosin lähellä, perustettiin hänen syntymäkaupunkinsa pakolaisten toimesta.
• Muiden rebetiko-muusikoiden tavoin hänen oli sovitettava laulunsa Metaxasin diktatuurin sensuuriin, joka kielsi hasislaulut.
• Monet kreikkalaiset osaavat laulaa hänen laulujaan tietämättä hänen nimeään.