Manos Loizos

Manos Loizos syntyi 22. lokakuuta 1937 Aleksandriassa Egyptissä perheeseen, joka oli kotoisin Kyprokselta. Kuten monet Egyptin kreikkalaiset, hän kasvoi kahden maailman välissä: kosmopoliittisen kaupungin ja kreikkalaisen yhteisön kouluineen ja kirkkoineen. Vuonna 1955 hän muutti Ateenaan opiskelemaan, mutta musiikki vei voiton: hän soitti, opetteli itse ja ystäviltään ja teki kaikenlaisia töitä kirjoittaessaan ensimmäisiä laulujaan. Hän osallistui 1960-luvun vasemmistolaiseen nuorisoliikkeeseen ja pysyi koko ikänsä sitoutuneena kommunistina.

Hänen ensimmäiset levynsä ilmestyivät 1960-luvulla, ja vuosien 1967–1974 sotilasdiktatuurin aikana hänen laulujaan, jotka puhuivat teistä, valosta ja vapaudesta, laulettiin opiskelijapiireissä ja ne törmäsivät usein sensuurin punaiseen viivaan. Juntan kaaduttua vuonna 1974 hänestä tuli yksi Kreikan rakastetuimmista säveltäjistä. Hän työskenteli tiiviisti sanoittaja Lefteris Papadopoulosin ja laulaja Haris Alexioun kanssa, jolle hän kirjoitti kokonaisen albumin, Τα τραγούδια της Χαρούλας (Harulan laulut, 1979), Manolis Rasoulisin sanoihin, ja hän lauloi myös omia laulujaan vaatimattomalla, käheällä äänellä.

Vuonna 1982 hän sai aivohalvauksen. Hänet vietiin hoitoon Moskovaan, ja hän kuoli siellä 17. syyskuuta 1982 44-vuotiaana. Hänen hautajaisistaan Ateenassa tuli tuhansien ihmisten kokoontuminen, ja he lauloivat hänen laulujaan kadulla.

Loizos kirjoitti kahdenlaisia lauluja eikä koskaan erottanut niitä toisistaan. Poliittiset laulut puhuvat taistelusta ilman iskulauseita: Ο δρόμος (Katu), Kostoula Mitropouloun sanoin, julkaistiin ensin vuonna 1965 ja levytettiin uudelleen albumille Τα τραγούδια του δρόμου (Kadun lauluja, 1974); se kertoo seinään maalilla kirjoitetusta sanasta, sanasta vapaus. Toiset ovat herkkiä, melankolisia tai yksinkertaisesti iloisia: Καλημέρα ήλιε (Hyvää huomenta, aurinko, 1974), jonka sanat ja sävelen hän kirjoitti itse, tervehtii päivää yksinkertaisella, lähes lapsenomaisella melodialla, ja albumi Τα τραγούδια μας (Meidän laulumme, 1976), Fontas Ladisin sanoin, antoi Giorgos Dalarakselle lauluja työläisistä ja siirtolaisista. Viimeisinä vuosinaan hän sävelsi Γράμματα στην αγαπημένη (Kirjeitä rakastetulle), runoja, jotka turkkilainen runoilija Nâzım Hikmet kirjoitti vankilassa, Yannis Ritsosin kreikankielisenä käännöksenä; levy ilmestyi vuonna 1983, hänen kuolemansa jälkeen.

Hänen musiikkinsa sijoittuu buzukiin perustuvan laïko-laulun ja 1960-luvun ”uuden aallon” kevyemmän, kitaraan ja pianoon nojaavan tyylin väliin. Melodiat etenevät pienin askelin ja jäävät helposti mieleen; sovitukset ovat niukkoja; tunne syntyy sanoista ja äänestä. Siksi hänen laulunsa siirtyivät niin helposti levyiltä tavallisten ihmisten huulille, mielenosoituksiin, tavernoihin ja kitaran ympärille kesäöinä. Kaikkien sukupolvien laulajat Haris Alexiousta ja Giorgos Dalaraksesta nuorempiin taiteilijoihin levyttävät niitä yhä.

Pyydä joukkoa kreikkalaisia laulamaan Loizosta, niin joku aloittaa Καλημέρα ήλιε tai Ο δρόμος; laulut kuuluvat kaikille. Aloita kuuntelemalla Haris Alexioun levytyksiä hänen lauluistaan ja yritä sitten laulaa laulun Ο δρόμος ensimmäiset säkeet sanat edessäsi. Joka syyskuu, hänen kuolinpäivänsä vuosipäivänä, konsertit ja radio-ohjelmat muistavat häntä, ja hänen hautansa on Ateenan Ensimmäisellä hautausmaalla. Useiden Kreikan ja Kyproksen kaupunkien kadut kantavat hänen nimeään. Sivuston A2-tason musiikkisanaston harjoitus sopii hyvin hänen laulujensa rinnalle.

• Hän syntyi Egyptissä kyproslaiseen perheeseen, ja kummankin maan kreikkalaiset pitävät häntä omanaan.
• Hän kuoli Moskovassa, jonne hänet oli viety hoitoon, vain 44-vuotiaana.
• Hän lauloi monet laulunsa itse äänellä, jota ei ollut koskaan koulutettu, ja fanit pitävät usein hänen versioistaan eniten.
• Hänen laulunsa olivat niitä, joita kuultiin useimmin mielenosoituksissa juntan kaaduttua vuonna 1974.