Maria Callas

Maria Anna Sofia Cecilia Kalogeropoulou syntyi New Yorkissa 2. joulukuuta 1923 Peloponnesokselta kotoisin olevan kreikkalaisen apteekkarin tyttärenä. Vuonna 1937 äiti vei molemmat tyttäret takaisin Ateenaan, ja pyöreähkö, likinäköinen teini pääsi ensin Kansalliskonservatorioon ja sitten Ateenan konservatorioon, jossa espanjalainen sopraano Elvira de Hidalgo opetti hänelle bel canto -tekniikan, josta tuli hänen tavaramerkkinsä. Hän debytoi ammattilaisena Kreikan kansallisoopperassa vuonna 1941, Saksan miehityksen aikana, ja lauloi ensimmäisen Toscansa Ateenassa vuonna 1942, ennen kuin täytti yhdeksäntoista.

Vuonna 1945 hän palasi Amerikkaan, ei löytänyt töitä, ja vuonna 1947 hänet kiinnitettiin La Giocondaan Veronan areenalle, jossa hän tapasi kapellimestari Tullio Serafinin ja teollisuusmies Giovanni Battista Meneghinin, jonka kanssa hän avioitui vuonna 1949. 1950-luku oli hänen suuri vuosikymmenensä: La Scala vuodesta 1950, Covent Garden 1952, Metropolitan-ooppera 1956, produktiot Luchino Viscontin ja Franco Zeffirellin kanssa sekä kuuluisa noin kolmenkymmenen kilon laihdutus, joka teki hänestä valokuvien elegantin hahmon.

Vuonna 1959 hän jätti Meneghinin laivanvarustaja Aristoteles Onassiksen vuoksi, ja suhde, jota seurasi Onassiksen avioliitto Jacqueline Kennedyn kanssa vuonna 1968, täytti lehdet vuosikymmenen ajan. Hänen äänensä heikkeni varhain; viimeinen oopperaesitys oli Tosca Covent Gardenissa vuonna 1965. Hän piti mestarikursseja Juilliard Schoolissa 1971–72, teki viimeisen konserttikiertueen 1973–74 ja kuoli yksin pariisilaisasunnossaan 16. syyskuuta 1977, 53-vuotiaana. Vuonna 1979 hänen tuhkansa siroteltiin Egeanmereen.

Callaksella ei ollut aikansa kaunein ääni, ja hän tiesi sen. Hänellä oli valtava ääniala, tekniikka, jonka ansiosta hän saattoi laulaa Wagnerin Brünnhilden ja Bellinin Elviran samalla viikolla, kuten hän teki Venetsiassa vuonna 1949, ja ennen kaikkea lahja näytellä äänellään niin, että jokainen fraasi merkitsi jotakin. Hän herätti henkiin 1800-luvun alun unohdetut oopperat, Bellinin, Donizettin ja Cherubinin teokset, ja osoitti, että ne olivat draamoja eivätkä pelkkiä äänellisten ilotulitusten näytöksiä.

Hänen tunnusroolinsa oli Bellinin Νόρμα (Norma), velvollisuuden ja rakkauden välillä repeilevä druidipapitar, jonka hän lauloi noin yhdeksänkymmentä kertaa; hänen Toscansa, levytetty vuonna 1953 Victor de Sabatan johdolla, on yhä oopperan vertailulevytys; hänen Violettansa Viscontin La Traviatassa La Scalassa vuonna 1955 ja hänen Λουτσία ντι Λάμερμουρ (Lucia di Lammermoor) tekivät hulluuskohtauksesta surun tutkielman pelkän ääniharjoituksen sijaan. Kreikkalaisille suuret hetket ovat ne kaksi kesää, jolloin hän lauloi Epidauroksen antiikin teatterissa Kreikan kansallisoopperan kanssa, Norman vuonna 1960 ja Cherubinin Μήδειαn (Medea) vuonna 1961, kreikkalaisen noidan roolin, josta hän teki omansa. Vuonna 1969 hän esitti Medean vielä kerran, laulamatta, Pier Paolo Pasolinin elokuvassa Medea, ainoassa elokuvaroolissaan. Hänen EMI:lle tekemänsä levytykset, jotka syntyivät enimmäkseen Milanossa 1950-luvulla, ovat yhä hänen perintönsä ydin.

Ateena on ottanut hänet takaisin omakseen. Vuonna 2023 kaupunki avasi Maria Callas -museon Mitropoleos-kadulle, jossa ovat hänen pukunsa, kirjeensä, levytyksensä ja hänen Pariisin-asuntonsa piano, ja kaupungin Olympia-teatteri Akadimias-kadulla, jossa hän lauloi nuorena naisena, kantaa nyt hänen nimeään. Vierailijoille näytetään konservatorion luokkahuoneet, joissa de Hidalgo opetti häntä, ja Epidauroksen teatteri mainostaa yhä Callas-kesiään. Hänen syntymäpäivänsä 2. joulukuuta tuo konsertteja ja kunnianosoituksia, ja hänen nimeään annetaan kaduille ja musiikkikouluille kaikkialla Kreikassa. Oppijalle ensimmäinen askel on yksinkertainen: kuuntele hänen «Casta divansa» Normasta tai hänen vuoden 1953 Toscansa ja katso sitten Pasolinin elokuva, jossa kreikkalainen Medea kulkee Kappadokian maisemissa laulamatta ainuttakaan nuottia.

• Tammikuussa 1949 hän lauloi Venetsiassa Brünnhilden Wagnerin Die Walküressä ja muutamaa päivää myöhemmin Elviran Bellinin I Puritanissa, kaksi roolia, joihin tuskin yksikään sopraano tarttuu saman uran aikana.
• Hän oli äärimmäisen likinäköinen eikä juuri nähnyt kapellimestaria, joten hän opetteli jokaisen partituurin ulkoa.
• Hänen ainoa elokuvaroolinsa, Pasolinin Medea (1969), ei sisällä lainkaan laulua.
• Hänen tuhkansa siroteltiin Egeanmereen vuonna 1979, kaksi vuotta hänen kuolemansa jälkeen Pariisissa.