Katina Paxinou

Katina Paxinou syntyi Pireuksessa 17. joulukuuta 1900 varakkaaseen perheeseen; Paxinou oli hänen ensimmäisen aviomiehensä nimi. Hän opiskeli ensin laulajaksi, opiskellen musiikkia Genevessä, ja debytoi oopperanäyttämöllä vuonna 1920 Pireuksen kunnallisteatterissa teoksessa Sisar Beatrice, oopperassa, jonka Dimitri Mitropoulos oli kirjoittanut hänelle. Pian hän kuitenkin siirtyi puheteatteriin, ja 1920-luvun lopulla hän näytteli Ateenassa, missä hänen matala, voimakas äänensä ja intensiteettinsä erottivat hänet heti.

Kun Kreikan kansallisteatteri perustettiin vuonna 1932, hänestä tuli yksi sen johtavista näyttelijöistä yhdessä näyttelijä ja ohjaaja Alexis Minotisin kanssa, jonka hän oli tavannut vuonna 1931 ja josta tuli hänen aviomiehensä ja elinikäinen näyttämökumppaninsa. 1930-luvulla hän näytteli antiikin tragedian suuria naisia ja vei kreikkalaisia esityksiä ulkomaille. Toisen maailmansodan syttyminen yllätti hänet Kreikan ulkopuolella; hän jatkoi Yhdysvaltoihin, näytteli englanniksi Broadwaylla ja sai Paramountilta Pilarin, raivokkaan sissinaisen roolin elokuvassa Kenen kellot soivat (1943). Rooli toi hänelle Oscarin ja Golden Globen vuonna 1944.

Muutaman muun Hollywood- ja Eurooppa-elokuvan jälkeen hän palasi sodan jälkeen Kreikkaan ja johti Minotisin kanssa kahden vuosikymmenen ajan kansallisteatterin antiikin draaman esityksiä, monia niistä Epidauroksen teatterissa. Hän kuoli Ateenassa 22. helmikuuta 1973.

Näyttämöllä Paxinou oli ennen kaikkea traaginen näyttelijä. Hänen suuret roolinsa tulivat Sofokleelta ja Euripideelta: Elektra, joka suree isäänsä ja odottaa veljeään; Hekabe, kukistetun Troijan kuningatar; Medeia, hylätty vaimo, joka surmaa lapsensa; Iokaste teoksessa Οιδίπους Τύραννος (Kuningas Oidipus). Hän näytteli koko kehollaan ja äänellä, joka täytti vaivatta neljäntoistatuhannen paikan ulkoilmateatterin, ja kriitikot vertasivat häntä Euroopan suuriin näyttelijöihin.

Hän rakasti myös modernia draamaa ja esitteli kreikkalaiselle yleisölle Ibsenin, Eugene O'Neillin ja Federico García Lorcan näytelmiä; Lorcan Bernarda Alban talo oli yksi hänen tunnetuimmista rooleistaan.

Hänen elokuvauransa oli lyhyt mutta kuuluisa. Pilarina elokuvassa Kenen kellot soivat, joka perustui Hemingwayn romaaniin Espanjan sisällissodasta, hän esitti karkeaa, viisasta ja pelottavaa naista Gary Cooperin ja Ingrid Bergmanin rinnalla ja varasti monta kohtausta. Myöhemmin hän esiintyi elokuvissa Murhe pukee Elektraa (1947), joka perustui O'Neillin versioon kreikkalaisesta myytistä, Orson Wellesin Herra Arkadin (1955) ja Luchino Viscontin Rocco ja hänen veljensä (1960), jossa hän oli veljesten äiti. Hänen työnsä Minotisin kanssa Epidauroksessa auttoi tekemään antiikin draaman kesäfestivaalista sen, mitä se on tänään.

Joka kesä, kun kansallisteatteri esittää tragedian Epidauroksessa, kreikkalaiset sanomalehdet muistavat Paxinouta ja Minotisia, jotka antoivat festivaalille sen varhaisen maineen. Hänen Oscarinsa on yhä ylpeyden aihe: kreikkalaiset mainitsevat hänet yhdessä säveltäjien Manos Hadjidakisin ja Vangelisin kanssa palkinnon voittajina. Vuonna 1955 hänen Hekabensa avasi ensimmäisen Epidauroksen festivaalin. Oppijalle hyvä alku on katsoa Pilarin kohtauksia elokuvasta Kenen kellot soivat ja lukea sitten Elektrasta tai Hekabesta yksinkertaisella kreikalla: sama vahva, sureva nainen esiintyy molemmissa.

• Hän oli ensimmäinen kreikkalainen, joka voitti Oscarin, vuonna 1944 parhaasta naissivuosasta.
• Hän aloitti uransa oopperalaulajana ennen kuin hänestä tuli näyttelijä.
• Hän ja hänen miehensä Alexis Minotis johtivat monta vuotta kansallisteatterin antiikin draaman esityksiä Epidauroksessa.