Orjuus antiikin Kreikassa

Antiikin Kreikassa orja, δοῦλος, oli ihminen, joka kuului toiselle ihmiselle. Orja ei saanut palkkaa eikä voinut valita, missä asui, ja hänet voitiin ostaa, myydä, vuokrata tai antaa lahjaksi kuin eläin tai työkalu. Omistajaa kutsuttiin nimellä δεσπότης, isäntä.

Orjia oli kaikkialla. Kodeissa he laittoivat ruokaa, siivosivat ja hoitivat lapsia. He tekivät töitä pelloilla, verstaissa ja rakennuksilla, ja muutama kuului itse kaupungille ja auttoi pitämään järjestystä. Raskain työ oli Laurionin hopeakaivoksissa Ateenan eteläpuolella, missä monet orjat kuolivat.

Useimpien kreikkalaisten mielestä orjuus oli tavallista. Kuka tahansa vapaa ihminen, kansalainen tai muukalainen, saattoi omistaa orjia. Se on yksi vaikeimmista totuuksista antiikin Kreikasta: Ateenan demokratia, joka antoi vallan kansalle, syntyi yhteiskunnassa, jossa ihminen saattoi olla toisen omaisuutta.

Osa orjista syntyi orjaäideille. Paljon useammat olivat vankeja. Kun kaupunki valloitettiin sodassa, voittajat myivät usein sen asukkaat. Vuonna 416 eaa., kun Meloksen saari antautui, ateenalaiset surmasivat aikuiset miehet ja myivät naiset ja lapset orjiksi (Thukydides 5.116). Näin myytyä sotavankia kutsuttiin nimellä ἀνδράποδον. Myös merirosvot sieppasivat ihmisiä, ja ei-toivottuja vauvoja, jotka jätettiin ulos kuolemaan, saatettiin ottaa talteen ja kasvattaa orjiksi.

Ateenassa Solonin laki 500-luvun eaa. alussa kielsi lainat, joiden vakuutena oli ihminen itse, joten ateenalaista ei enää voitu tehdä orjaksi velkojen vuoksi (Ateenalaisten valtiomuoto 6.1). Siksi orjat tulivat yleensä muualta. Heitä myytiin kuukausittaisilla markkinoilla agoralla ja kaivosalueella Sunionin lähellä. Attikasta löydetty kirjoitus 400-luvun eaa. lopulta mainitsee hinnoiksi 70 drakhmaa lapsesta ja 200 aikuisesta miehestä.

Pahin kohtalo olivat kaivokset. Rikas ateenalainen Nikias omisti kerran tuhat miestä kaivoksissa ja vuokrasi heidät urakoitsijalle yhdellä obolilla päivässä miestä kohden (Ksenofon, Tuloista 4.14).

Spartassa oli toisenlainen järjestelmä. Sen maata viljelivät helootit, εἵλωτες. Thukydideen mukaan useimmat heistä polveutuivat vanhoista messenialaisista, kreikkalaisesta kansasta, jonka spartalaiset olivat aiemmassa sodassa valloittaneet ja orjuuttaneet (1.101). Helootit eivät siis olleet yksittäin torilta ostettuja ihmisiä vaan kokonainen alistettu kansa, paljon isäntiään lukuisampi. Plataiain taistelussa vuonna 479 eaa., kertoo Herodotos, 5 000 spartalaisen mukana kulki 35 000 kevyesti aseistettua helootia, seitsemän kutakin miestä kohden (9.28).

Spartalaiset elivät helootien kapinan pelossa. Suuren maanjäristyksen jälkeen monet helootit todella nousivat kapinaan ja linnoittautuivat Ithome-vuorelle (Thukydides 1.101). Thukydides kertoo myös karmivan tarinan, jonka hän muistuttaa kuvatessaan vuotta 424 eaa.; sen tarkkaa ajankohtaa ei tiedetä. Spartalaiset kehottivat helootteja, jotka olivat taistelleet parhaiten Spartan puolesta, ilmoittautumaan saadakseen vapautensa. Noin kaksituhatta valittiin, ja he kiersivät temppeleitä seppelöityinä, mutta pian sen jälkeen he katosivat, eikä kukaan tiennyt, miten kukin heistä kuoli (4.80). Spartan politiikkaa ohjasi Thukydideen mukaan aina tarve suojautua helootteja vastaan.

Kuinka paljon orjia Ateenassa asui? Kukaan ei tiedä tarkasti. Kirjailija Athenaios kertoo väestönlaskennasta, joka tehtiin Demetrios Faleronlaisen aikana 300-luvun eaa. lopulla: 21 000 ateenalaista, 10 000 metoikkia ja 400 000 orjaa. Historioitsijat epäilevät orjien määrää ja kiistelevät siitä, mitä laskenta todella mittasi. Varmaa on, että orjia oli paljon: kun spartalaiset valtasivat Dekeleian Attikassa vuonna 413 eaa., yli kaksikymmentätuhatta orjaa karkasi, suuri osa heistä käsityöläisiä (Thukydides 7.27).

Orjilla ei ollut juuri mitään oikeuksia. Isäntä ei saanut tappaa orjaansa, mutta laki ei estänyt häntä lyömästä tätä, ja Ateenan oikeusistuimissa orjan todistus kelpasi vain kidutuksen alaisena annettuna, vaikka historioitsijat kiistelevät siitä, kuinka usein näin todella tehtiin. Isäntä saattoi vapauttaa orjan, josta tuli silloin ἀπελεύθερος, vapautettu. Vapautetusta ei kuitenkaan tullut kansalaista: kaupungissa asuvien muukalaisten tavoin hän maksoi metoikkiveroa.

Harva kreikkalainen kyseenalaisti orjuuden. Aristoteles kutsui orjaa sanoin «κτῆμά τι ἔμψυχον», ”elollinen omaisuuskappale” (Politiikka 1253b), ja väitti, että jotkut ihmiset ovat luonnostaan orjia. Hän kertoo kuitenkin myös, että toiset pitivät orjuutta luonnonvastaisena, pelkkään väkivaltaan perustuvana ja siksi epäoikeudenmukaisena. Harvoihin arvostelijoihin kuuluivat tragediarunoilija Euripides, puhuja Alkidamas ja komediarunoilija Filemon.