Kreikkalainen kuvanveisto: kouroksesta klassiseen tyyliin

Kun astut Ateenan kansalliseen arkeologiseen museoon, näet rivejä kivisiä nuoria ihmisiä. Useimmat ovat 500-luvulta eaa., arkaaiselta kaudelta, ja useimmat on veistetty marmorista, μάρμαρον. Nuoria miehiä kutsutaan nimellä κοῦροι (kouroi), sanasta κοῦρος, ’nuorukainen’. Nuoria naisia kutsutaan nimellä κόραι (korai), sanasta κόρη, ’tyttö’. Kaikki seisovat suorina, katsovat eteenpäin ja hymyilevät.

Kouros on yleensä alaston. Kädet riippuvat vartalon sivuilla, ja vasen jalka on hieman oikean edellä. Kore on puettu. Toisella kädellä hän nostaa pitkää vaatettaan, ja toisessa hän pitää kukannuppua tai hedelmää rintansa edessä.

Näillä patsailla oli kaksi tehtävää. Jotkin olivat lahjoja jumalalle, ja ne pystytettiin pyhäkköön. Toiset seisoivat tärkeän henkilön haudalla hautamerkkinä, σῆμα. Esimerkiksi Anavyssoksen kouros esittää Kroisosta, miestä, joka kaatui taistelussa. Kreikkalaiset kuvanveistäjät olivat oppineet Egyptistä ja idästä, ja jäykkä, suoraan eteenpäin suuntautuva asento näyttää sen yhä.

Nykyään nämä patsaat näyttävät valkoisilta tai harmailta, ja siksi moni luulee, että kreikkalainen kuvanveisto oli tarkoitettu valkoiseksi. Niin ei ollut. Kun monien antiikin patsaiden ja reliefien pintaa katsoo tarkasti, siinä näkyy maalin jälkiä. Väri, kreikaksi χρῶμα, kuului teokseen eikä ollut mikään lisä.

Jotkin patsaat näyttävät sen vielä. Sunionin suurella kouroksella on sandaalit, jotka oli vain maalattu hänen jalkoihinsa. Kore Phrasikleia, joka löydettiin vuonna 1972 Merendasta Attikasta, kantaa koruja ja punaista mekkoa. Hänen vaatteidensa kuviot on kaiverrettu niin selvästi, että tutkijat pystyivät piirtämään koko värikkään koristelun uudelleen. Akropoliin peploskoren tarkka tutkimus osoitti, että hänellä on jumalattaren asu, luultavasti Artemiin.

Ateenan Akropoliilla korai kaatuivat, kun persialaiset polttivat kaupungin vuonna 480 eaa. Arkeologit löysivät ne 1800-luvun lopulla lähes sieltä, mihin ne olivat kaatuneet, ja monessa on yhä värin jälkiä. Vuosina 2007–2008 Harvardin näyttely ”Gods in Color” esitteli antiikin veistosten luonnollisen kokoisia maalattuja rekonstruktioita, jotta kävijät voisivat kuvitella, miltä ne alun perin näyttivät.

400-luvun eaa. alussa kreikkalainen kuvanveistäjä, γλύπτης, alkoi jättää jäykän arkaaisen asennon taakseen. Patsaista tuli syvempiä, ja ne tehtiin katsottaviksi joka puolelta: kuten kansallinen arkeologinen museo sanoo, kuvanveisto ”valloittaa kolmannen ulottuvuuden”. Hymy katosi, ja kasvoista tuli rauhalliset ja vakavat. Tämä on klassinen tyyli.

Suurin muutos tapahtui jaloissa. Klassinen patsas lepää painollaan toisen jalan varassa, ja toinen jalka on rento ja vedetty taaksepäin. Lantio ja hartiat kallistuvat vastakkaisiin suuntiin, ja vartalo näyttää elävältä. Roomalainen kirjailija Plinius vanhempi (Naturalis historia 34.55–56) kertoo, että tämä ajatus, yhden jalan varassa seisova patsas, oli Argoksen Polykleitoksen oma keksintö. Polykleitos teki myös patsaan, jota taiteilijat kutsuivat nimellä κανών, ’sääntö’, koska he ottivat siitä vartalon oikeat mittasuhteet kuin laista. Se yhdistetään yleensä hänen Doryforokseensa, keihäänkantajaan, vaikka Plinius mainitsee teokset erikseen.

Myös muut 400-luvun eaa. kuvanveistäjät ovat yhä kuuluisia. Myron teki Diskoboloksen, kiekonheittäjän. Ateenalainen Feidias teki Athena Parthenoksen, 12 metriä korkean patsaan kullasta ja norsunluusta.

Monet kuuluisimmista kreikkalaisista patsaista eivät olleet marmoria vaan pronssia. Muinaiskreikassa oli yksi sana, χαλκός, sekä kuparille että pronssille. Alkuperäiset pronssipatsaat ovat nykyään harvinaisia. Yksi harvoista on suuri pronssinen jumala, joka löydettiin merenpohjasta Artemisionin niemen edustalta Euboiasta: se on joko Zeus salamoineen tai Poseidon kolmikärkineen, eikä kukaan voi sanoa varmasti, kumpi. Myös Antikytheran pronssinuorukainen nousi merestä, laivanhylystä.

Monet kadonneet teokset tunnemme vain myöhemmistä marmorikopioista, usein roomalaisista. Deloksesta löydetty Diadumenos, urheilija, joka sitoo voittonauhaa päänsä ympärille, on noin vuonna 100 eaa. tehty marmorikopio Polykleitoksen pronssiteoksesta. Kopioija lisäsi puunrungon jalan viereen, koska marmori tarvitsee enemmän tukea kuin pronssi. Kun siis katsot museossa ”kreikkalaista patsasta”, kysy kyltiltä: onko tämä alkuperäinen vai vuosisatoja myöhemmin tehty kopio?

Kreikassa on yhä oma sana patsaalle, joka kunnioittaa jotakin henkilöä: ανδριάντας, muinaisesta sanasta ἀνδριάς.