Musiikki antiikin Kreikassa: lyyra, aulos, kithara

Sana μουσική (mousike) tulee sanasta Μοῦσαι, muusat, laulun ja runouden jumalattaret. Aluksi se tarkoitti kaikkea muusien taidetta, varsinkin laulettua runoutta. Runo oli siis usein laulu, ja laulun tahdissa saatettiin tanssia.

Musiikki kuului moniin tilaisuuksiin: juhliin ja uhreihin jumalille, häihin, juomingeihin ja teatteriin. Sitä käytettiin jopa sodassa. Historioitsija Thukydides (5.70) kertoo, että Spartan sotilaat kulkivat hitaasti taisteluun, ja heidän joukossaan oli monta aulossoittajaa. Syy ei ollut uskonnollinen, hän selittää. Musiikki auttoi pysymään tahdissa ja rivissä.

Pojat, joiden perhe pystyi maksamaan opettajalle, oppivat soittamaan lyyraa. Platon (Protagoras 326a) sanoo, että musiikinopettaja, κιθαριστής, opetti pojat soittamaan ja sitten laulamaan hyvien runoilijoiden runoja. Maljakkomaalaukset näyttävät tällaisia oppitunteja. Useimmat tytöt eivät käyneet opettajalla, mutta he saattoivat oppia musiikkia ja tanssia kotona.

Vanha kreikkalainen runo, Homeerinen hymni Hermekselle, kertoo, miten lyyra keksittiin. Hermes-jumala, vielä vauva, löysi kilpikonnan luolansa edustalta. Hän käytti kilpeä soittimen runkona ja kiinnitti siihen ruokopaloja. Sen päälle hän pingotti naudan nahan, lisäsi kaksi vartta ja poikkipuun ja sitten seitsemän lampaan suolesta tehtyä kieltä, χορδαί. Hän kokeili λύρα-soitinta πλῆκτρον-plektralla, pienellä välineellä, jolla kieliä näpäytettiin (säkeet 24–53).

Oikeissa lyyrissä oli usein naudan nahalla peitetty runko kilpikonnan kilvestä ja yleensä seitsemän kieltä. Niitä on säilynyt vähän, koska materiaalit lahoavat, joten tunnemme ne enimmäkseen maljakkomaalauksista. Lyyra oli kevyt ja melko helppo oppia, joten opettajat käyttivät sitä usein lasten kanssa.

κιθάρα (kithara) oli suuri lyyra, jossa oli puinen kaikukoppa. Muusikot soittivat sitä seisten kulkueissa, seremonioissa ja kilpailuissa. Jotkut ammattilaiset saavuttivat mainetta ja rahaa. Plutarkhos (Perikles 13) kertoo, että Perikles toi Ateenan panathenaia-juhlaan kilpailut aulossa, laulussa ja kitharassa. Yleisö seurasi niitä konserttisalissa, ᾠδεῖον (odeion).

αὐλός käännetään usein huiluksi, mutta se ei ollut huilu. Jokaisessa putkessa oli sormireiät ja suukappaleessa ruokolehti. Soittajat puhalsivat yleensä kahteen putkeen yhtä aikaa, vähän kuin soittaisi kahta oboeta samalla kertaa. Joissakin kuvissa soittajan pään ympärillä on hihna, joka auttoi soittamisessa. Yhtään antiikin ruokolehteä ei ole säilynyt, ja tutkijat keskustelevat yhä siitä, miltä kaksi putkea kuulosti yhdessä.

Aulos soi juomingeissa, uhrimenoissa ja tragedian kuorojen kanssa. 400-luvun alussa eaa. se oli Ateenassa hyvin muodissa, mutta myöhemmin se menetti siellä suosionsa. Aristoteles (Politiikka 1341a–b) ei halunnut sitä kouluun, koska puhaltaja ei voi puhua. Hän kertoo myös myytin: jumalatar Athene löysi auloksen ja heitti sen pois, ja jotkut sanoivat syyn olleen, että se rumensi hänen kasvonsa. Pausanias (1.24.1) näki Akropoliilla patsaan, jossa Athene lyö Marsyasta, joka oli poiminut soittimen.

σῦριγξ (syrinks) oli rivi eripituisia putkia, panhuilu. Hymnissä Hermes tekee sellaisen annettuaan lyyran Apollonille (säkeet 511–512). Myös Homeros mainitsee sen (Ilias 10.13).

Kreikkalaiset oppivat musiikkia enimmäkseen korvakuulolta, mutta he osasivat myös kirjoittaa sen: kirjaimin ja muin merkein sanojen yläpuolelle. Vain noin viisikymmentä teosta tai kappaletta on säilynyt. Hymnejä Apollon-jumalalle hakattiin ateenalaisten aarrekammion ulkoseinään Delfoissa 100-luvulla eaa., ja ne löydettiin rikkoutuneina vuonna 1893. Hautakivessä Aydınin läheltä nykyisestä Turkista on lyhyt laulu sanoineen ja nuotteineen; sen teki Seikilos-niminen mies. Se ajoitetaan yleensä 1. tai 2. vuosisadalle jaa., ja sitä pidetään laajasti vanhimpana kokonaisena musiikkiteoksena. Nykyään se on Tanskan kansallismuseossa.

Monet näistä sanoista elävät yhä kreikassa, usein uudessa tehtävässä:

• λύρα: nykyään myös Kreetan lyyra, kolmikielinen kansansoitin, jota soitetaan jousella. Se ei ole antiikin lyyra.
• πλήκτρο: plektra, mutta myös pianon tai tietokoneen näppäimistön näppäin.
• ωδείο: musiikkikoulu ja myös antiikin musiikkirakennus, kuten Herodes Atticuksen odeion Ateenassa.
• σύριγγα: panhuilu, mutta myös lääkärin ruisku. Nimi tuli ruiskulle latinan ja ranskan kautta.