Antiikin Kreikan teatteri: tragedia, komedia ja naamiot

Kreikkalainen teatteri syntyi Ateenassa 500-luvulla eaa. Näytelmiä ei esitetty joka päivä. Ne kuuluivat suuriin uskonnollisiin juhliin, joita vietettiin viinin ja teatterin jumalan Dionysoksen kunniaksi. Tärkein niistä oli Suuret Dionysiat, jota vietettiin joka kevät. Vuoteen 534 eaa. mennessä näytelmät kuuluivat juhlaan, ja vanhan perimätiedon mukaan Thespis-niminen runoilija voitti ensimmäisen tragediapalkinnon.

Teatterissa käynti muistutti vähän nykyistä suurta loppuottelua. Tuhannet ihmiset tulivat paikalle ja istuivat ulkona aamusta alkaen katsomassa näytelmää toisensa jälkeen. Runoilijat kilpailivat uusilla näytelmillä, ja tuomarit valitsivat voittajat. Pääasiallisia lajeja oli kaksi: tragedia (τραγῳδία), vakava tarina sankareista ja jumalista, joka päättyy usein kärsimykseen, ja komedia (κωμῳδία), hauska näytelmä, joka pilkkasi poliitikkoja, runoilijoita ja tavallisia ateenalaisia.

Kreikkalainen teatteri rakennettiin kukkulan rinteeseen taivasalle. Siinä oli kolme pääosaa, ja niiden nimet ovat yhä kreikan sanoja:

• θέατρον (theatron), ”katselupaikka”, oli kaareva rinne, jolla yleisö istui.
• ὀρχήστρα (orkhestra), ”tanssipaikka”, oli tasainen alue alhaalla, jossa kuoro lauloi ja tanssi.
• σκηνή (skene) oli rakennus orkhestran takana. Sana tarkoitti alun perin ”telttaa”. Sen sisällä näyttelijät vaihtoivat naamioita ja asuja, ja sen ovi ja tasainen katto saattoivat olla osa näytelmää.

Ateenan Dionysoksen teatteri sijaitsee Akropoliin etelärinteellä. 400-luvulla eaa. yleisö istui maavalleilla ja puupenkeillä. Noin vuosina 338–326 eaa., kun poliitikko Lykurgos johti kaupungin raha-asioita, teatteri sai kivisen katsomon ja kivisen näyttämörakennuksen; suurin osa siitä, mitä kävijät nyt näkevät, on tuolta ajalta. 300-luvulla eaa. rakennettuun Epidauroksen teatteriin mahtui noin 12 000 ihmistä (joidenkin arvioiden mukaan 14 000). Sen kaarevat rivit heijastavat näyttelijöiden äänen takaisin yleisöön, ja siksi se on kuuluisa akustiikastaan.

Jokainen esiintyjä käytti naamiota, jonka nimi oli πρόσωπον – sama sana kuin ”kasvot”. Naamiot tehtiin kevyistä materiaaleista (eräs komediarunoilija mainitsee pellavanaamion), joten tunnemme ne lähinnä maljakkomaalauksista ja pienistä savihahmoista. Naamio näytti heti, kuka hahmo oli: kuningas, vanha mies, nuori nainen, jumala. Aristoteles huomauttaa, että komedian naamio oli ruma ja vääristynyt mutta ei ilmaissut kipua.

Vain miehet näyttelivät, myös naisten roolit. Aristoteleen mukaan (Runousoppi 1449a) Aiskhylos nosti näyttelijöiden määrän yhdestä kahteen ja Sofokles kolmeen. Naamioiden avulla kolme näyttelijää saattoi jakaa kaikki näytelmän puheroolit. Näyttelijää kutsuttiin nimellä ὑποκριτής, ”vastaaja” tai ”tulkitsija”. Nykykreikassa υποκριτής on ennen kaikkea tekopyhä ihminen, joka teeskentelee; arkinen sana näyttelijälle on ηθοποιός.

Näyttelijöiden rinnalla oli χορός, kuoro: ryhmä, joka lauloi ja tanssi yhdessä orkhestrassa ja kommentoi tapahtumia. Tragediassa siinä oli kahdestatoista viiteentoista jäsentä; Sofokleen kerrotaan vakiinnuttaneen määräksi viisitoista.

Kolme suurta tragediarunoilijaa, joiden näytelmiä on säilynyt, ovat Aiskhylos, Sofokles ja Euripides. Heidän näytelmänsä kertoivat myyttejä uudelleen, kuten Agamemnonin paluun Troijasta tai Oidipuksen kohtalon, ja esittivät vaikeita kysymyksiä oikeudesta, vallasta ja jumalista. Komediakilpailu alkoi Suurilla Dionysioilla vuonna 486 eaa. Tunnetuin komediarunoilija on Aristofanes, joka pilkkasi Ateenan johtajia nimeltä mainiten, kun kaupunki oli sodassa. Myöhemmin, Menandroksen aikana, komedia kääntyi arkisiin perhetarinoihin, nykyisten tilannekomedioiden esi-isiin.

Kreikkalainen teatteri elää yhä. Vuonna 1938 Sofokleen Elektra oli ensimmäinen nykyaikainen esitys Epidauroksen antiikin teatterissa, ja vuodesta 1955 Ateenan ja Epidauroksen festivaali on esittänyt siellä antiikin näytelmiä joka kesä. Nekin kreikkalaiset, jotka eivät ole koskaan opiskelleet muinaiskreikkaa, tuntevat teatterin sanat: he ostavat lipun θέατρο-esitykseen, katsovat σκηνή-näyttämöä, kuuntelevat ορχήστρα-orkesteria ja puhuvat τραγωδία- tai κωμωδία-näytelmistä.