Koinee (Uuden testamentin kreikka) ja nykykreikka

Sana κοινή tarkoittaa ”yhteistä”. Antiikin kieliopintutkijat kutsuivat tavallista kreikkaa nimellä ἡ κοινή erotukseksi paikallisista murteista. Klassisella ajalla jokainen kreikkalainen alue käytti omaa murrettaan, jopa virallisissa asioissa. Koineesta tuli kreikan muoto, jota käytettiin kauas yhden alueen ulkopuolelle.

Kaikki alkoi Ateenasta. 300-luvulla eaa. attikaa, Ateenan murretta, käytettiin laajasti kaupungin ulkopuolella. Filippos II Makedonialainen otti sen diplomatian ja hallinnon kieleksi. Hänen poikansa Aleksanterin valloitukset veivät sen sitten Egyptiin, Syyriaan, Vähään-Aasiaan ja Mesopotamiaan. Levitessään se muuttui ja yksinkertaistui. Attikassa meri oli θάλαττα, koineessa taas θάλασσα, joonialaisesta murteesta tuttu muoto, joka on yhä kreikan sana.

Koineen ajoitus vaihtelee kirjoittain: suunnilleen 300-luvun lopulta eaa. 400- tai 500-luvulle jaa.

Uusi testamentti kirjoitettiin koineella. Tutkijat ovat eri mieltä yksittäisten kirjojen ajoituksesta, mutta vanhimmat, Paavalin kirjeet, sijoitetaan yleensä vuosiin 50–60 jaa. ja useimmat muut seuraaville vuosikymmenille. Myös Septuaginta, heprealaisen Raamatun kreikankielinen käännös, on merkittävä koineeteksti.

Eräät Uuden testamentin keskeiset sanat ovat yhä päivittäisessä käytössä, uudessa tai suppeammassa merkityksessä:

• ἐκκλησία (Matteus 16:18) oli klassisen Ateenan kansalaisten kokous. Kristillinen merkitys on hellenistinen, ja nykyään εκκλησία tarkoittaa kirkkoa.
• εὐαγγέλιον (Markus 1:1) tarkoitti ensin palkkiota hyvästä uutisesta ja sitten itse hyvää uutista. Nykyään ευαγγέλιο on evankeliumi.
• ἀγάπη (1. Korinttilaiskirje 13:13) ajoitetaan Triantafyllidisin sanakirjassa hellenistiselle kaudelle, ja αγάπη on nykykreikan sana rakkaudelle.

Arkiset sanat. Useat nykysanat palautuvat pieniin ”deminutiivimuotoihin”, joita on Uudessa testamentissa. Johanneksen 6:9:ssä pojalla on viisi leipää, ἄρτους, ja kaksi kalaa, ὀψάρια. Ὀψάριον, sanan ὄψον, ”valmistettu ruoka”, deminutiivi, antoi sanan ψάρι, joka korvasi arkipuheessa vanhemman sanan ἰχθύς. Johanneksen 21. luku käyttää molempia sanoja. Ψωμίον (Johannes 13:26) oli vain suupala: merkitys ”leipä” tuli vasta keskiaikaisen sanan ψωμί myötä. Παιδίον (Markus 5:39) antoi sanan παιδί, ja ὠτίον (Matteus 26:51) sanan αυτί, korva.

Kielioppi. Markuksen 6:25:ssä on Θέλω ἵνα, ”haluan, että…”, ja sen jälkeen verbi δῷς, ”annat”. Myöhemmin ἵνα kului muotoon να, ja nykyään kreikkalaiset sanovat θέλω να μου δώσεις. Infinitiivi väistyi vähitellen tällaisten lauseiden tieltä. Datiivi katosi lopullisesti noin 900-luvulla.

Äänteet. Hellenistisellä ja roomalaisella ajalla η alkoi ääntyä kuten ι, vokaalien pituus katosi ja sävelkorko muuttui painokorostukseksi. Tarkoista ajoituksista kiistellään yhä.

Jumalallinen liturgia on ortodoksisen kirkon pääjumalanpalvelus, ja siihen kuuluu lukuja kirjeistä ja evankeliumeista. Kreikassa ne on perinteisesti luettu alkuperäisellä koineella, nykyisellä ääntämyksellä. Koko palvelusta kutsutaan usein ”koineeksi”, vaikka monet sen rukoukset ja hymnit syntyivät myöhemmin, bysanttilaisella ajalla. Siitä, kuinka paljon seurakuntalaiset ymmärtävät, kiistellään, emmekä löytäneet luotettavia lukuja.

Kääntäminen on pitkään ollut arka aihe. Vuonna 1901 Alexandros Palliksen evankeliumien käännös arkikielelle, dimotikille, julkaistiin Akropolis-lehdessä, sen jälkeen kun kuningatar Olgan aloitteesta tehty toinen käännös oli ilmestynyt aiemmin samana vuonna. Sitä seurasivat Ateenassa evankeliumimellakat, ja 8. marraskuuta (vanhan kalenterin mukaan) kuoli kahdeksan ihmistä. Vuonna 2004 Pyhä synodi hyväksyi Ateenassa kokeilun, jossa Uuden testamentin luvut toistettiin nykykreikaksi, koska pelättiin, etteivät nuoret pysty seuraamaan niitä. Vuonna 2010 se tuomitsi tietojen mukaan nykykreikankielisen liturgian Nikopoliin hiippakunnassa. Ei ole selvää, kuinka laajalle Ateenan kokeilu levisi, joten käytäntö voi vaihdella seurakunnittain.