Muinaiskreikan erasmiaaninen ja nykykreikkalainen ääntämys

Jos luet ääneen sivun Ksenofonia saksalaisessa Gymnasiumissa, italialaisessa liceo classicossa tai brittiläisessä koulussa, käytät todennäköisesti erasmiaanista ääntämystä: koulujärjestelmää, joka pyrkii lähestymään 400- ja 300-lukujen eaa. attikan kreikkaa ja on sovitettu kunkin maan tottumuksiin. Jos luet saman sivun kreikkalaisessa lyseossa, kuulet sen nykykreikan äänteillä, samaan tapaan kuin kreikkalaiset ovat lukeneet vanhoja tekstejään Bysantin ajoista asti.

Ero on suuri. βασιλεύς, ”kuningas”, on erasmiaanisessa luokassa ba-si-LEUS ja Ateenassa [vasiˈlefs]. ἥλιος, ”aurinko”, on HEE-li-os vastaan [ˈiʎos]; αἷμα, ”veri”, on HAI-ma vastaan [ˈema]. Nykykreikassa kirjaimet ja digrafit η, ι, υ, ει, οι ja υι äännetään kaikki [i]; tätä yhteenlankeamista kutsutaan itasismiksi (ιωτακισμός).

Kumpikaan lukutapa ei ole yksinkertaisesti ”väärä”. Erasmiaaninen ääntämys on opiskelua varten tehty tieteellinen rekonstruktio; nykykreikkalainen on yli kahden tuhannen vuoden muutoksen elävä tulos. Kreikan kielen keskukselle kirjoittamassaan tekstissä A.-F. Christidis ehdottaa, että kreikkalaiset voivat jatkaa vanhojen tekstien lukemista omalla tavallaan, kunhan he tietävät, etteivät muinaiset kreikkalaiset ääntäneet niitä niin.

Useimmat muutokset tapahtuivat hellenistisellä ja roomalaisella kaudella, kun kreikasta tuli itäisen Välimeren yhteinen kieli, κοινή. Kielentutkijat ajoittavat ne lähinnä papyrusten ja piirtokirjoitusten kirjoitusvirheiden perusteella, joten ajoitukset ovat likimääräisiä ja vaihtelivat paikasta toiseen.

• Vokaalit. Klassinen η oli pitkä avoin e; se sulkeutui ja lankesi lopulta yhteen [i]:n kanssa. 100-luvun eaa. puolivälistä lähtien papyruksissa sekoitetaan η, ει ja ι sekä αι ja ε: vanha diftongi αι oli muuttunut pelkäksi [e]:ksi. υ ja οι muuttuivat ensin pyöreäksi [y]:ksi, kuten suomen y, ja vasta myöhemmin [i]:ksi; οι:n kohdalla tämä tapahtui noin 900-luvulla jaa.
• Konsonantit. Ennen hellenistisen kauden loppua aspiraatat φ, θ, χ ([pʰ tʰ kʰ]) muuttuivat äänteiksi [f θ x] ja soinnilliset klusiilit β, δ, γ ([b d g]) äänteiksi [v ð ɣ].
• αυ ja ευ. Ensimmäisiltä vuosisadoilta jaa. ne alkoivat kuulostaa [av/af] ja [ev/ef], kuten sanoissa Ευρώπη [evˈropi] ja ευχαριστώ [efxariˈsto].
• Kvantiteetti ja aksentti. Pitkiä ja lyhyitä vokaaleja ei enää erotettu, ja musikaalinen sävelkorkoaksentti väistyi nykyisen painoaksentin tieltä.

Suosittu todiste vanhemmista äännearvoista on peräisin komediarunoilija Kratinokselta (fr. 45 Kassel–Austin): hänellä joku kulkee ”sanoen βῆ βῆ kuin lammas”. Vitsi toimii vain, jos β oli [b] ja η e:n kaltainen vokaali, ei [vi vi].

Bysanttilaiset oppineet, jotka opettivat kreikkaa Italiassa, toivat mukanaan oman, nykykreikkaa lähellä olevan ääntämyksensä. Jotkut tiesivät jo, että kirjaimilla oli ollut ennen muut arvot: noin vuonna 1300 Maksimos Planudes huomautti, että ἐρήμην, ἐροίμην ja αἱρεῖ μιν kuulostivat täsmälleen samalta. Länsimaiset humanistit, kuten Aldus Manutius, Girolamo Aleandro ja Antonio de Nebrija, vertasivat antiikin kieliopintutkijoiden kuvauksia ja ehdottivat korjauksia.

Vuonna 1528 Erasmus Rotterdamilainen julkaisi dialoginsa De recta Latini Graecique sermonis pronuntiatione, ”Latinan ja kreikan oikeasta ääntämyksestä”. Se oli koulu-uudistuksen ehdotus; Erasmus piti ajatuksiaan alustavina eikä itse soveltanut niitä johdonmukaisesti. Vastakkainen kanta liitetään Johannes Reuchliniin, jonka mukaan muinaiskreikkaa piti lukea elävien kreikkalaisten ääntämyksellä; tästä vanha nimipari ”erasmiaaninen” ja ”reuchliniaaninen”.

Uusi järjestelmä vakiintui ensin Englannissa, Cambridgessa, alkuvaiheen vastustuksesta huolimatta, ja levisi hitaasti: monet koulut pitivät bysanttilaisen lukutavan 1800-luvulle asti, ja Adamantios Korais puolusti sitä. Nykyään erasmiaaninen ääntämys on kansainvälinen normi, mutta kunkin maan oma kieli värittää sitä voimakkaasti, joten θ voi olla yhdessä maassa [t] ja toisessa [θ]. Kreikassa vanhat tekstit luetaan nykykreikkalaisella ääntämyksellä.

Homeroksen tai tragediankirjoittajien lukemiseen tunnilla erasmiaanisella ääntämyksellä on todellisia etuja. Se pitää erillään äänteet, jotka oikeinkirjoitus yhä erottaa: nykykreikkalaisittain λύει, λύῃ ja λύοι (indikatiivi, konjunktiivi, optatiivi) kuulostavat kaikki [ˈlii], kun taas erasmiaanisesti lukeva kuulee kolme eri muotoa. Lisäksi se tekee vokaalien pituuden kuuluvaksi, ja heksametri perustuu pitkiin ja lyhyisiin tavuihin.

Nykykreikkalainen ääntämys ei ole turmeltunut kopio. E. Petrouniasin mukaan se on hyvin lähellä myöhäishellenistisen kauden ääntämystä, ja sillä kreikkaa on puhuttu siitä lähtien. Se antaa myös muinaiskreikan opiskelijalle suuren etumatkan nykykreikkaan: ἥλιος on yhä ήλιος, φωνή on yhä φωνή, ja vain äänteet täytyy opetella uudelleen.

Monet opettajat antavat käytännöllisen vastauksen: käytä erasmiaanista järjestelmää, jos kurssisi tai kokeesi sitä vaatii, ja opettele rinnalla nykykreikan äännearvot. Silloin jokainen Ksenofonilta tai Platonilta tuttu sana on myös sana, jonka voit kuulla ja jota voit käyttää Kreikassa. Tällä sivulla kreikan sanat kuuluvat nykykreikkalaisella ääntämyksellä; vertaa niitä siihen, miten luet ne koulussa.