Kreikkalainen tragedia: rakenne, käsitteet ja kolme tragediakirjailijaa

Sana τραγῳδία selitetään yleensä ”pukinlauluksi” (τράγος, pukki, ja ᾠδή, laulu), mutta kukaan ei tiedä miksi: on ehdotettu pukkia palkintona, pukkiuhria ja satyyreiksi pukeutuneita laulajia. Aristoteles (Runousoppi 1449a) sanoo tragedian syntyneen dithyrambin, Dionysokselle lauletun kuorolaulun, esilaulajista. Myöhäisempi perimätieto, joka on säilynyt Paroksen marmorissa, nimeää Thespiksen ensimmäiseksi tragediarunoilijaksi noin vuonna 534 eaa., mutta piirtokirjoitus hakattiin noin kolme vuosisataa myöhemmin, ja siinä historia ja legenda sekoittuvat.

500-luvulla eaa. valittiin joka vuosi kolme runoilijaa Suuriin Dionysia-juhliin, ja kukin esitti tetralogian: kolme tragediaa ja satyyrinäytelmän. Juonet tulivat lähes aina myytistä, ennen kaikkea Theban, Argoksen ja Troijan kuningassuvuista. Aiskhyloksen Persialaiset (472 eaa.), Kserkseen tappiosta, on ainoa säilynyt tragedia lähihistoriasta. Tragedioita kirjoitettiin satoja, mutta kokonaisia näytelmiä on säilynyt vain kolmelta kirjailijalta, ja kuvamme koko lajista perustuu heihin.

Runousopissa (1452b) Aristoteles luettelee osat, joihin jokainen tragedia jakautuu. Näyttelijöiden puhutut kohtaukset vuorottelevat kuoron laulujen kanssa:

• πρόλογος (prologi): kaikki ennen kuoron saapumista, usein puhe, joka esittelee tilanteen.
• πάροδος (parodos): kuoron ensimmäinen laulu, joka lauletaan sen saapuessa.
• ἐπεισόδιον (epeisodion): kahden kuorolaulun välinen dialogikohtaus, jossa juoni etenee.
• στάσιμον (stasimon): kuoron laulu epeisodionien välissä, joka usein pohtii juuri tapahtunutta.
• ἔξοδος (eksodos): koko loppuosa kuoron viimeisen laulun jälkeen.

Lisäksi hän mainitsee κομμός-valitusvirren, jonka kuoro ja näyttelijät laulavat yhdessä. Tyypillinen näytelmä etenee siis näin: prologi, parodos, useita epeisodioneja stasimonien erottamina ja eksodos. Puhutut osat ovat enimmäkseen jambisessa trimetrissä, joka on lähellä arkipuhetta, kun taas kuorolaulut käyttävät lyyrisiä mittoja, ja niitä laulettiin ja tanssittiin. Väkivaltaiset kuolemat tapahtuvat yleensä katsojien näkymättömissä, ja niistä kertoo sanansaattaja, ἄγγελος, jonka pitkä selostus on lajin vakio-osia.

Aristoteleen määritelmän (Runousoppi 1449b) mukaan tragedia on vakavan ja päättyneen toiminnan jäljittelyä, μίμησις, joka säälin ja pelon avulla (δι᾽ ἐλέου καὶ φόβου) saa aikaan tällaisten tunteiden κάθαρσις-puhdistumisen. Mitä κάθαρσις tässä tarkoittaa, on kirjallisuudentutkimuksen kiistellyimpiä kysymyksiä: lääketieteellistä ”tyhjentymistä”, uskonnollista ”puhdistautumista” ja älyllistä ”selkiytymistä” on kaikkia puolustettu, eikä säilynyt Runousoppi selitä asiaa missään.

Paras juoni, hän sanoo (1453a), näyttää ihmisen, joka ei ole erityisen hyveellinen eikä paha ja joka joutuu onnesta onnettomuuteen ei pahuuden vaan jonkin ἁμαρτία-erehdyksen vuoksi, kuten Oidipus. Juonen voimakkaimpia hetkiä ovat περιπέτεια, tilanteen kääntyminen päinvastaiseksi, ja ἀναγνώρισις, siirtyminen tietämättömyydestä tietoon (1452a): sanansaattaja Korintista tulee ilahduttamaan Oidipusta, mutta paljastaessaan, kuka tämä on, saa aikaan päinvastaisen.

ὕβρις ei ole Runousopin termi; se kuuluu itse näytelmiin. Aiskhyloksen Persialaisissa (säe 821) Dareioksen haamu sanoo, että hybris kukkiessaan kasvattaa tuhon tähkän (ἄτη). Jokaisen sankarin ἁμαρτία-erehdyksen lukeminen ylpeäksi ὕβρις-uhmaksi on myöhempi tapa, jonka monet tutkijat torjuvat. Kaiken takana on μοῖρα, kullekin annettu osa, ja kysymys siitä, kuinka paljon ihmiset itse muovaavat kohtaloaan.

Aiskhylos (n. 525–456 eaa.) taisteli Marathonissa ja perimätiedon mukaan Salamiissa. Aristoteles pitää häntä toisen näyttelijän käyttöönottajana, mikä teki todellisen dialogin mahdolliseksi. Hän kirjoitti ainakin seitsemänkymmentä näytelmää; seitsemän on säilynyt hänen nimissään, vaikka monet tutkijat epäilevät, onko Kahlehdittu Prometheus hänen. Niiden joukossa on Oresteia vuodelta 458 eaa., ainoa kokonaan säilynyt trilogia.

Sofokles (n. 495–406 eaa.) voitti ensimmäisen kerran vuonna 468 eaa. ja myöhemmin ennennäkemättömän määrän ensipalkintoja. Aristoteleen mukaan hän otti käyttöön kolmannen näyttelijän, ja hänen kerrotaan vakiinnuttaneen kuoron viidentoista hengen vahvuiseksi. Häneltä on säilynyt seitsemän näytelmää, muun muassa Antigone ja Kuningas Oidipus, Aristoteleen lempiesimerkki.

Euripides (n. 485–406 eaa.; jotkin lähteet antavat n. 480) voitti vain viisi kertaa, kerran kuolemansa jälkeen, ja silti hänen näytelmiään esitettiin myöhäisantiikissa ilmeisesti useammin kuin kahden muun. Hänen nimissään on säilynyt yhdeksäntoista näytelmää, muun muassa Medeia ja Bakkhantit, vaikka Rhesos ei luultavasti ole hänen. Hänen henkilönsä väittelevät, epäilevät ja käyttäytyvät joskus huonosti, ja lopussa ilmestyy usein jumala ratkaisemaan sen, mihin ihmiset eivät pystyneet.