Antiikin kreikkalaiset nimet ja niiden merkitys

Sinulle oma nimesi voi olla pelkkä äänne. Muinaiselle kreikkalaiselle nimi, ὄνομα, tehtiin yleensä oikeista sanoista. Oxfordin Lexicon of Greek Personal Names luettelee lähes 400 000 muinaista kreikkalaista. Sen tekijät selittävät, että kreikkalaiset muodostivat nimiä muuttamalla ja yhdistämällä substantiiveja, adjektiiveja ja verbejä.

Monissa nimissä on kaksi osaa. Tässä on viisi kuuluisaa nimeä tavallisen selityksen kanssa:

• Φίλιππος (Filippos): φίλος, ystävä, + ἵππος, hevonen. ”Hevosten ystävä”.
• Νικόλαος (Nikolaos): νίκη, voitto, + λαός, kansa. ”Kansan voitto”.
• Σωκράτης (Sokrates): σῶς, turvassa, + κράτος, valta.
• Ἀριστοτέλης (Aristoteles): ἄριστος, paras, + τέλος, päämäärä. ”Paras päämäärä”.
• Περικλῆς (Perikles): περί, ”erittäin”, + κλέος, kunnia.

Toiset nimet ovat yksi sana: Εἰρήνη tarkoittaa ”rauhaa” ja Σοφία ”viisautta”. Joissakin on jumala: Θεόδωρος on ”jumalan lahja”. Ole kuitenkin varovainen. Tutkijat varoittavat, että nimiä on vaikeampi selittää kuin tavallisia sanoja, joten jotkin näistä merkityksistä ovat vain paras arvaus.

Muinaisilla kreikkalaisilla ei ollut sukunimiä kuten sinulla. Ihmisellä oli yleensä yksi nimi. Miten sitten erotti kaksi Περικλῆς-nimistä miestä? Nimen perään lisättiin isän nimi. Historioitsija Thukydides kirjoittaa Περικλῆς ὁ Ξανθίππου, ”Perikles, Ksanthippoksen poika”.

Ateenassa mies saattoi lisätä myös kotipiirinsä. Demostheneen teosten mukana säilynyt puhe antaa kaikki kolme osaa: Μαντίθεον Μαντίου Θορίκιον, ”Mantitheos, Mantiaan poika, Thorikoksesta”. Myöhempi kirjailija Diogenes Laertios aloittaa Aristoteleen elämäkerran sanoilla Ἀριστοτέλης Νικομάχου καὶ Φαιστίδος Σταγειρίτης: Aristoteles, Nikomakhoksen ja Faistiksen poika, Stageirasta.

Kreikkalaiset sukunimet tulivat paljon myöhemmin. Oxfordin sanakirjan mukaan ne yleistyivät vasta vapaussodan aikoihin, noin vuonna 1832. Monet viittaavat yhä isään tai esi-isään, kuten vanha tapa antaa nimi: ajattele nimiä, jotka päättyvät -όπουλος tai -ίδης.

Ateenassa vauva saattoi saada nimensä juhlassa kymmenentenä päivänä, jota kutsuttiin nimellä δεκάτη. Samassa puheessa poika kertoo, että hänen isänsä piti kymmenennen päivän juhlan ja antoi hänelle nimen. Aristofaneen komediassa Linnut eräs henkilö sanoo juuri uhranneensa kymmenennen päivän uhrin ja antaneensa uudelle kaupungilleen nimen ”kuin lapselle”.

Myös Aristofaneen Pilvet vitsailee nimen valinnasta. Maalaismies menee naimisiin rikkaan kaupunkilaisnaisen kanssa. Kun heidän poikansa syntyy, he riitelevät. Nainen haluaa nimen, jossa on ἵππος, kuten Ξάνθιππος. Mies haluaa nimen Φειδωνίδης isoisän mukaan. Lopulta he sopivat nimestä Φειδιππίδης. Tämä on vitsi eikä asiakirja, mutta se antaa ymmärtää, että isoisän nimellä saattoi olla merkitystä.

Näin tekivät myös oikeat perheet. Sokrateen isä oli nimeltään Sofroniskos, kuten yksi hänen pojistaan. Aristoteleen isä ja poika olivat molemmat nimeltään Nikomakhos. Perikleen isä ja yksi hänen pojistaan olivat molemmat nimeltään Ksanthippos. Nimi saattoi tulla myös äidin puolelta: Herodotos kertoo, että ateenalainen Kleisthenes sai nimensä äitinsä isältä.

Nimi saattoi päätyä jopa oikeuteen. Kaksi velipuolta käytti molemmat nimeä Μαντίθεος. Toinen heistä väittää, ettei kukaan voinut tietää, kumpaa kaupunki kutsui velvollisuuksiinsa tai oikeudenkäyntiin.

Myöhemmin kristinusko muutti kreikkalaisia nimiä. Oxfordin sanakirjan mukaan kristinusko ja antiikki ovat nykykreikkalaisten nimien kaksi suurta vaikuttajaa. 1200-luvulla Ιωάννης, Γεώργιος, Δημήτριος ja Μαρία olivat jo vakaasti kärjessä. Monilla kreikkalaisilla on pyhimyksen nimi, ja he saattavat juhlia nimipäiväänsä, γιορτή, kuin syntymäpäivää.

Myös perheen tapa säilyi. Nykykreikan sanakirja antaa sanan παππούς, isoisä, kohdalla tämän esimerkin: Ο εγγονός παίρνει συνήθως το όνομα του παππού του, ”Pojanpoika saa yleensä isoisänsä nimen”.

Vanhat nimet eivät kadonneet. Oxfordin sanakirjan mukaan nimiä kuten Aristoteles, Sokrates, Ksenofon ja Demosthenes ”ei koskaan unohdettu”, ja niitä annettiin enemmän 1700-luvulta alkaen. Kirjaimet muuttuivat tuskin lainkaan: Περικλῆς kirjoitetaan nykyään Περικλής, yhdellä yksinkertaisella aksentilla. Äänne sen sijaan muuttui: nykykreikkalaiset sanovat Sokrátis ja Aristotélis.