Lapsuus, lelut ja leikit antiikin Kreikassa

Vauva, βρέφος, vietti ensimmäiset vuotensa kotona äitinsä ja imettäjien kanssa. Vauvoilla ja pikkulapsilla oli helistimiä. Filosofi Aristoteles kirjoitti, että Arkhytaan helistin oli hyvä keksintö. Vanhemmat antoivat sen lapsille, jotta lapsilla olisi tekemistä eivätkä he rikkoisi mitään kotona. Pienet lapset, hän sanoi, eivät pysty olemaan paikallaan.

Ateenassa pikkulapsilla oli osansa myös suuressa juhlassa. Anthesteria-juhlassa, uuden viinin kevätjuhlassa, nuorimmat lapset saivat luultavasti pikkuruisen kannun, jota kutsuttiin nimellä χοῦς. Moniin näistä kannuista on maalattu leikkiviä lapsia. Yhdessä kannussa, joka on nykyään museossa Chicagossa, pieni poika vetää pientä kärryä. Toisessa vauva konttaa linnun luo.

Filosofi Platon huomasi, että pienet lapset keksivät itse leikkejä aina kun he tapaavat toisiaan. Nykykreikaksi sanoisit näin: τα παιδιά παίζουν, lapset leikkivät. Sana παιδί (lapsi) tulee muinaiskreikan sanasta παιδίον, ”pieni lapsi”.

Moni antiikin lelu näyttää hyvin tutulta. Lapset heittivät ja ottivat kiinni palloa, σφαῖρα. He pyörittivät hyrrää, στρόβιλος. He vierittivät vannetta, τροχός, pitkin katua. Joillakin oli narun päässä kiekko, joka kulki ylös ja alas kuin jojo. Oli myös keinuja ja keinulautoja.

Tytöillä ja pojilla oli nukkeja, joita kutsuttiin nimellä πλαγγόνες, ja pieniä eläimiä, ennen kaikkea hevosia, joista joillakin oli pyörät. Useimmat säilyneet lelut on tehty savesta. Lapsilla oli varmasti myös puusta, nahasta ja kankaasta tehtyjä leluja, mutta nämä materiaalit lahoavat, joten niistä ei ole säilynyt juuri mitään.

Lelu on nykykreikaksi παιχνίδι. Sana tulee muinaiskreikan sanasta παίγνιον, ”leikkikalu”, myöhemmän muodon παιγνίδιον kautta. Sana σφαίρα on yhä olemassa, mutta se on muuttunut. Arkikielessä pallo on yleensä μπάλα, ja σφαίρα tarkoittaa palloa geometriassa tai aseen luotia.

Kaikkein suosituin peli oli luunappulapeli, ἀστράγαλοι. Ἀστράγαλος on pieni luu lampaan tai vuohen nilkasta. Se voi pudota neljälle eri sivulle. Lapset pelasivat näillä luilla kahdella päätavalla. He heittivät niitä ilmaan ja yrittivät ottaa niitä kiinni kämmenselälle niin monta kuin pystyivät. Tai he heittivät niitä kuin noppia nähdäkseen, mikä sivu jäi ylöspäin.

Luunappuloita pelasivat tytöt ja pojat ja myös aikuiset. Peli esiintyy jopa Homeroksen Iliaassa. Siinä Patrokloksen henki muistelee surullista päivää ajalta, jolloin hän oli pieni poika. Riidassa luunappuloista hän tappoi erään Amfidamaan pojan, vaikka ei tarkoittanut sitä. Sen vuoksi hänen piti lähteä kotoaan, ja hän kasvoi Akhilleuksen isän talossa.

Historioitsija Herodotos kirjoitti, että lyydialaiset, Vähän-Aasian kansa, kertoivat keksineensä luunappulat ja pallopelit pitkän nälänhädän aikana. He pelasivat koko päivän unohtaakseen nälkänsä. Tarina on hieno, mutta kukaan ei oikeasti tiedä, kuka pelin keksi.

Kun lapset kasvoivat aikuisiksi, jotkut antoivat lelunsa jumalalle. Tarentumin Leonidaan lyhyt runo 300-luvulta eaa. kertoo Filokles-nimisestä pojasta. Hän ripusti Hermes-jumalalle lapsuutensa lelut: pallonsa, puksipuisen helistimensä, rakkaat luunappulansa ja hyrränsä.

Toinen runo kertoo Timarete-nimisestä tytöstä. Ennen häitään hän antaa jumalatar Artemikselle pallonsa, tamburiininsa ja nukkensa pienine vaatteineen. Tutkijat kiistelevät yhä siitä, miten runon joitakin sanoja pitäisi lukea, mutta runo näyttää, miten tytöt jättivät lapsuutensa taakseen mennessään naimisiin.

Luunappulapeli ei loppunut muinaisten kreikkalaisten mukana. Lapset jatkoivat pikkuluilla pelaamista vielä hyvin pitkään. Nykykreikaksi luita kutsutaan nimellä κότσια, ja niin myös peliä. Vanhaa sanaa ἀστράγαλος käytetään yhä: lääkärissä se tarkoittaa nilkkaasi.