Mikä oli sankari? Antiikin Kreikan sankarit ja sankarikultti

Sanan ἥρως merkitys riippuu lähteestä. Homeroksella se on vapaiden miesten kunnianimi, ennen kaikkea Troijan sotureiden, mutta sillä voidaan kuvata myös laulaja Demodokosta (Odysseia 8.483). Näissä kohdissa se ei viittaa palvontaan.

Hesiodos antaa toisenlaisen kuvan. Teoksessa Työt ja päivät (156–173) sankarit ovat ihmisten neljäs suku, ἀνδρῶν ἡρώων θεῖον γένος, ”joita kutsutaan nimellä ἡμίθεοι”, puolijumaliksi. Sota tuhosi heidät Teebassa ja Troijassa, ja jotkut elävät nyt Autuaiden saarilla.

Klassisissa teksteissä sankari on usein vainaja, jota kunnioitetaan kultilla, eikä aina myytin hahmo. Herodotos (5.47) kertoo, että Egestan asukkaat rakensivat pyhäkön krotonilaisen Filippoksen haudalle, koska tämä olympiavoittaja oli niin kaunis. Pausaniaan (1.32.4) mukaan marathonilaiset palvoivat taistelussa kaatuneita ja kutsuivat heitä sankareiksi.

Eepoksen sankarit tavoittelevat κλέος-mainetta, josta muut puhuvat; sana liittyy verbiin κλύω, ”kuulla”. Akhilleus kuvaa vaihtokaupan Iliaassa 9.413: jos hän jää Troijaan, ὤλετο μέν μοι νόστος, ἀτὰρ κλέος ἄφθιτον ἔσται, ”paluuni on menetetty, mutta maineeni ei katoa koskaan”.

Tie maineeseen on ἀρετή. Käännämme sen usein sanalla ”hyve”, mutta Homeroksella se tarkoittaa kaikenlaista erinomaisuutta, varsinkin urheutta: Iliaassa 20.411 voidaan puhua sanoin ποδῶν ἀρετή jalkojen erinomaisuudesta. Moraalisen hyveen merkityksestä LSJ-sanakirja mainitsee klassisia proosakirjailijoita, kuten Demokritoksen, Ksenofonin ja Platonin. Nykykreikka on seurannut heitä: αρετή on hyve tai hyvä ominaisuus, kun taas κλέος elää ylevänä sanana maineelle.

Pindaros yhdistää runon ja kultin. Olympialaisoodissa 1.90–93 Pelops makaa Alfeioksen äärellä ja saa αἱμακουρίαι-veriuhreja haudallaan alttarin vieressä; seuraavat sanat siirtyvät κλέος-maineeseen: olympialaisten maine loistaa kauas Pelopsin kilparadoilla.

Kultti sitoi sankarin paikkaan, joten luilla oli väliä. Herodotos (1.67–68) kertoo, miten Delfoi käski spartalaisia tuomaan Oresteen luut kotiin, jotta nämä voittaisivat Tegean. Plutarkhos (Theseus 36) sanoo, että persialaissotien jälkeen Pythia käski ateenalaisia noutamaan Theseuksen luut; Kimon valloitti Skyroksen ja toi takaisin valtavan ruumiin arkun, pronssisen keihäänkärjen ja miekan. Ateenassa hausta tuli orjien ja köyhien turvapaikka.

Kultit palvelivat myös politiikkaa. Amfipoliissa (Thukydides 5.11) spartalaisen sotapäällikön Brasidaan hauta sai uhreja, kilpailuja ja vuosittaisia lahjoja, ja hän korvasi ateenalaisen Hagnonin siirtokunnan perustajana. Kleisthenes antoi Ateenalle kymmenen heimoa, jotka oli nimetty sankarien mukaan (Herodotos 5.66).

Millainen riitti oli? Käsikirjat erottivat pitkään sankarit jumalista: verirituaalit, kokonaan poltetut uhrit ja verbi ἐναγίζειν. Gunnel Ekroth (2002) päättelee piirtokirjoituksista ja teksteistä, että tärkein riitti oli θυσία, jossa palvojat söivät lihan. Hänen mukaansa muut riitit olivat marginaalisia, ja verbiä ἐναγίζειν käytetään sankareista harvoin ennen roomalaisaikaa.

Arkeologia tarjoaa todisteita muttei yksinkertaista vastausta. Myöhemmät kreikkalaiset jättivät uhrilahjoja mykeneläisiin hautoihin esimerkiksi Messeniassa ja Argoliin Prosymnassa, ja monet näistä löydöistä ajoittuvat geometriseen ja arkaaiseen aikaan. J. N. Coldstream kiisti artikkelissaan ”Hero-cults in the age of Homer” (1976) ajatuksen pimeän ajan läpi jatkuneesta muistista; hänen työhönsä viitataan usein, kun näitä kultteja yhdistetään eepoksen leviämiseen.

James Whitley (1988) vastasi, että tällaiset yleiset selitykset sivuuttavat paikalliset erot. Verratessaan Attikaa ja Argolista hän liitti erot siihen, miten varhaiset valtiot muodostuivat eri tavoin. Hän torjui myös kaivajien näkemyksen, että Lefkandin suuri 900-luvun rakennus olisi ollut heroon, piti sitä ”erittäin epätodennäköisenä” ja totesi, ettei se ollut saanut yleistä hyväksyntää.

Ekroth puolestaan epäilee, syntyivätkö sankarien riitit lainkaan vainajakultista. Mikään alkuperäteoria ei ole nykyään yleisesti hyväksytty, joten turvallisinta on kertoa, mihin todisteisiin kukin näkemys nojaa.