Antiikin Kreikan uskonto: temppelit, papit ja uhrit

Kreikkalaisilla ei ollut vain yhtä jumalaa. Heillä oli monta, ja jokainen jumala huolehti eri asioista. Zeus oli jumalten kuningas, Athena suojeli Ateenan kaupunkia, ja Poseidon hallitsi merta. Ihmiset uskoivat, että jumalat voivat auttaa tai rangaista heitä. Siksi he yrittivät pitää jumalat tyytyväisinä rukouksilla ja lahjoilla.

Jokaisella jumalalla oli pyhiä paikkoja. Pyhää paikkaa kutsuttiin nimellä ἱερόν, pyhäkkö. Se oli avoin alue, joka kuului jumalalle. Sen sisällä oli yleensä temppeli ja alttari. Ympärillä seisoivat uskovien lahjat, votiivilahjat: patsaita ja kivilaattoja, joissa oli kirjoitusta. Jotkin kaupungit rakensivat myös pieniä rakennuksia, aarrekammioita, joissa arvokkaat lahjat säilyivät turvassa. Kuuluisa pyhäkkö oli Apollonin pyhäkkö Delfoissa, mutta jokaisella kaupungilla oli omat pyhät paikkansa.

Pyhäkön kaunein rakennus oli temppeli, ναός. Kreikkalainen temppeli ei kuitenkaan ollut paikka, jonne ihmiset menivät sisälle rukoilemaan yhdessä. Se oli jumalan koti, ja sen tärkein tehtävä oli säilyttää jumalan patsasta.

Tunnetuin temppeli on Parthenon Ateenan Akropoliilla. Ateenalaiset rakensivat sen jumalattarelleen Athenalle vuosina 447–438 eaa. Sen sisällä seisoi valtava kullasta ja norsunluusta tehty Athenan patsas, kuvanveistäjä Feidiaan teos. Lähellä, toisessa temppelissä, Erekhtheionissa, säilytettiin vanhaa puista Athenan patsasta. Se oli kaupungin suurimman juhlan, Panathenaia-juhlan, keskipiste. Vuosisatoja myöhemmin Parthenonista itsestään tuli kristillinen kirkko.

Missä ihmiset sitten rukoilivat? Ulkona! Alttari, βωμός, seisoi taivasalla temppelin sisäänkäynnin edessä, jotta jumalan patsas pystyi ”näkemään” sen sisältä. Siellä pidettiin seremoniat, taivaan alla.

Tärkein palvontateko oli θυσία, uhri. Usein alttarilla teurastettiin eläin, esimerkiksi härkä. Osat, joita ei voinut syödä, kuten luut, poltettiin alttarilla jumalille, ja savu nousi taivaalle. Liha keitettiin ja jaettiin ihmisille, joten uhri oli myös suuri yhteinen ateria.

Kreikkalaiset kertoivat tarinan, joka selitti tämän. Runoilija Hesiodos kertoo, että ovela titaani Prometheus yritti kerran huijata Zeusta. Hän paloitteli härän. Hyvän lihan hän kätki eläimen mahalaukkuun, ja valkoiset luut hän peitti kiiltävällä rasvalla. Zeus otti rasvan ja löysi sen alta vain luita. Siksi, sanoo Hesiodos, ihmiset polttavat alttareillaan valkoisia luita jumalille.

Kaikki uhrit eivät olleet verisiä. Ihmiset antoivat myös hedelmiä, kukkia, hunajaa, maitoa ja öljyä. He kaatoivat viiniä tai hunajaa alttarille tai maahan. Tätä kutsuttiin nimellä σπονδή, juomauhri.

Jokaisella pyhäköllä oli pappi, ἱερεύς, tai papitar, ἱέρεια. He huolehtivat jumalan kodista ja johtivat seremonioita. Muinaiskreikassa ἱερεύς tarkoitti alun perin ”se, joka toimittaa uhrin”. Naiset olivat hyvin tärkeitä kreikkalaisessa uskonnossa, ja monia jumalattaria palvelivat papittaret.

Ateenassa yksi korkeimmista uskonnollisista viroista kuului naiselle: Athena Poliaan papittarelle. Athena Polias oli kaupunkia suojeleva jumalatar. Papitar tuli vanhasta ateenalaisesta suvusta. Yksi näistä papittarista, Lysimakhe, palveli jumalatarta 64 vuotta, ja hänen patsaansa seisoi Akropoliilla.

Uskonto oli myös iloa. ἑορτή, juhla, kokosi koko kaupungin kunnioittamaan jumalaa. Nykyään sana elää muodossa γιορτή, joka tarkoittaa juhlaa tai nimipäivää. Monet muutkin temppelin sanat elävät kreikkalaisissa kirkoissa: ιερέας on pappi, ιερό on pyhä tila ikoniseinän takana, ja βωμός voi tarkoittaa kirkon alttaripöytää.