Kuolema ja hautaaminen antiikin Kreikassa

Suurin osa tiedoistamme tulee Ateenasta: laeista, kirjoista ja maljakoiden kuvista. Kun joku kuoli, sukulaiset järjestivät hautajaiset, ja naiset tekivät suurimman osan työstä. He pesivät ruumiin, voitelivat sen öljyllä ja pukivat sen.

Ensimmäinen vaihe oli πρόθεσις, vainajan asettaminen esille. Vainaja makasi korkealla vuoteella talon sisällä. Vieraat tulivat itkemään ja osoittamaan kunnioitusta, ja kuului surullisia lauluja, θρῆνοι.

Toinen vaihe oli ἐκφορά, kulku hautausmaalle. Ateenalainen laki, joka luettiin oikeuspuheessa, kertoo, milloin sen piti tapahtua: seuraavana päivänä, ennen kuin aurinko nousi. Miehet kulkivat edellä ja naiset takana. Alle kuusikymmenvuotiaat naiset saivat tulla mukaan vain, jos he olivat läheisiä sukulaisia.

Kolmas vaihe oli ταφή, hautaus. Jotkut ruumiit laskettiin suoraan maahan. Toiset poltettiin ensin, ja sitten jäännökset haudattiin.

Ateenan tunnetuin hautausmaa on Κεραμεικός (Kerameikos), aivan Pyhäksi portiksi kutsutun kaupunginportin ulkopuolella. Hautaan pantiin vain vähän esineitä, mutta haudan päällä oleva merkki oli hyvin tärkeä. 700-luvulla eaa. joillakin haudoilla seisoi valtavia maalattuja maljakoita. Eräässä kuuluisassa maljakossa näkyy vuoteelle asetettu vainaja.

Myöhemmin perheet pystyttivät στήλη-kiven, korkean kivilaatan. Kreikkalaisten mielestä kuolleet elivät niin kauan kuin elävät muistivat heitä. Naiset kävivät haudoilla pienten kakkujen ja juomauhrien kanssa. Sinne jätettiin myös λήκυθοι, kapeita öljypulloja. 400-luvulla eaa. monet näistä pulloista olivat Ateenassa valkoisia, ja niissä oli kuvia kuolemasta ja haudoista.

Hautajaiset saattoivat tulla hyvin kalliiksi, joten Ateena sääti sääntöjä. Kirjailija Plutarkhoksen mukaan Solon kielsi tappamasta härkää haudalla ja hautaamasta vainajan mukana yli kolmea vaatekertaa. 300-luvun lopulla eaa. Demetrios Faleronilaisen laki salli enää vain lyhyen pylvään, litteän laatan tai altaan.

Monet kreikkalaiset uskoivat, että ψυχή, sielu, jätti ruumiin ja laskeutui kuolleiden maailmaan, Haadeksen maahan. Homeroksen Odysseiassa jumala Hermes johdattaa sielut sinne. Iliaassa Patrokloksen haamu anoo ystäväänsä Akhilleusta hautaamaan hänet pian, jotta hän pääsisi Haadeksen porteista. Tämä näyttää, miksi hautaaminen oli niin tärkeää.

Kreikkalaiset kertoivat myös lauttaajasta, Kharonista, joka vei sielut veden yli. Aristofaneen komediassa Sammakot matka maksaa kaksi obolia, jotka olivat pieniä kolikoita. Kirjailija Lukianos pilkkaa 100-luvulla jaa. perheitä, jotka panevat obolin vainajan suuhun. Arkeologit ovat kuitenkin löytäneet kolikoita vain pienestä osasta hautoja, eikä aina suusta. Siis kaikki perheet eivät tehneet näin.

Monet näistä sanoista ovat edelleen kreikkaa. Hauta on τάφος, ja kuollut ihminen on νεκρός. Arkikielessä hauta on myös μνήμα, joka tulee muistomerkkiä tarkoittavasta vanhasta sanasta. Hautausmaata tarkoittava nykysana νεκροταφείο on muodostettu sanoista νεκρός ja τάφος.

Sana ἐπιτάφιος tarkoitti ”haudalla olevaa”. Ateena hautasi sodassa kuolleensa yhdessä kaupungin kustannuksella, ja valittu puhuja piti puheen. Thukydides kuvaa juhlaa: luut olivat sypressiarkuissa, yksi kullekin fylelle, ja tyhjä vuode oli niitä varten, joita ei koskaan löydetty. Kuuluisin puhe on se, jonka hän panee Perikleen suuhun sodan ensimmäisten kuolleiden muistoksi vuonna 431 eaa.

Nykykreikkalaiset tuntevat sanan myös pitkäperjantaista. Επιτάφιος on kangas, jossa on kuollut Kristus, ja myös koristeltu paarikatos, jolla sitä kannetaan kulkueessa. Tämä merkitys syntyi keskiajalla.