Kreikkalainen komedia: Aristofaneesta Menandrokseen

Sana κωμῳδία esiintyy jo Aristofaneella (Akharnalaiset 378). Se johdetaan yleensä sanoista κῶμος, juhlakulkue tai juhlijoiden joukko, ja ᾠδή, laulu. Aristoteles (Runousoppi 1448a) kertoo, että doorilaiset yhdistivät sen sen sijaan sanaan κώμη, kylä; perussanakirja LSJ pitää tätä virheenä. Alku on edelleen hämärä, ja sen sanoo Aristoteles itsekin: varhainen komedia jäi huomaamatta, koska kukaan ei ottanut sitä vakavasti, ja arkontti myönsi sille kuoron vasta myöhään (1449b).

Varmoja ajankohtia on vähän. Virallinen komediakilpailu alkoi Suurissa Dionysia-juhlissa vuonna 486 eaa. (joidenkin lähteiden mukaan 487/6) ja Lenaia-juhlissa noin vuonna 440 eaa. Komediaa ei pidä sekoittaa satyyrinäytelmään (σατυρικό δράμα), joka päätti tragediarunoilijan näytelmäsarjan. Eikä σάτυρος, Dionysoksen seuralainen, antanut sanaa σάτιρα: tämä nykysana tuli italian kautta latinan sanasta satira.

Kausien nimet ovat näytelmiä myöhäisempiä. Aristoteles vertaa Nikomakhoksen etiikassa (1128a) vanhoja ja uusia komedioita: vanhat nauroivat rivoudelle (αἰσχρολογία), uudet suosivat vihjailua (ὑπόνοια). Myöhemmät kirjoittajat, heidän joukossaan Marcus Aurelius (11.6), käyttävät kolmea termiä vanha, keskimmäinen ja uusi (ἀρχαία, μέση, νέα). Niiden rajat ovat likimääräisiä.

Vanhasta komediasta on vain yhdeltä runoilijalta säilynyt kokonaisia näytelmiä. Kratinos ja Eupolis tunnetaan fragmenteista, kun taas Aristofaneelta on säilynyt yksitoista komediaa vuosilta 425–388 eaa., noin neljästäkymmenestä (Suda mainitsee 44). Hänen kohteensa olivat eläviä ihmisiä. Akharnalaisten säkeissä 377–378 runoilijan puolesta puhuva sankari muistelee, mitä kärsi Kleonilta ”viimevuotisen komedian” takia; kiistan lopputulos ei ole tiedossa. Ritareissa (424 eaa.) Kleon esiintyy paflagonialaisena orjana, ja säkeet 230–232 vitsailevat, ettei yksikään naamiontekijä uskaltanut jäljentää hänen kasvojaan. Pilvet (423 eaa.) jäi kilpailussa viimeiseksi; Platonin Sokrates (Sokrateen puolustuspuhe 19c) muistelee myöhemmin näyttämön ”Sokratesta”, joka väitti kävelevänsä ilmassa.

Käsikirjat kuvaavat näytelmän tavallisen järjestyksen:

• πρόλογος: näyttelijät esittävät ongelman.
• πάροδος: kuoro saapuu, perinteen mukaan 24-jäsenisenä ja usein puvustettuna, ampiaisiksi tai linnuiksi.
• ἀγών: muodollinen mielipiteiden yhteenotto; Sammakoiden säkeessä 883 Aiskhylos ja Euripides kohtaavat toisensa: ἀγὼν σοφίας, viisauden kilpailu.
• παράβασις: kuoro kääntyy yleisön puoleen.
• ἐπεισόδια: lyhyitä kohtauksia, joiden välissä kuoro laulaa.

Toiminnan tauolla kuoro jättää roolinsa ja puhuu suoraan katsojille, usein runoilijan nimissä. Aristofaneella on tähän verbi: astua ”yleisöä kohti”, πρὸς τὸ θέατρον παραβῆναι (Ritarit 508; vrt. Rauha 735 ja Naiset Thesmoforia-juhlilla 785). LSJ mainitsee substantiivin παράβασις tästä kohtauksesta vain myöhemmiltä kirjoittajilta, kuten Plutarkhokselta ja Hefaistionilta. Sen taustalla olevasta kuvasta ei olla yhtä mieltä: LSJ:n mukaan kuoro ”astui eteen”, toiset selittävät, että se ”astuu ulos” roolistaan.

Kaksi esimerkkiä näyttää sen laajuuden. Pilvien säilyneen, muokatun version säkeessä 518 kuoro aloittaa sanoilla ὦ θεώμενοι κατερῶ πρὸς ὑμᾶς ἐλευθέρως τἀληθῆ, ”katsojat, kerron teille vapaasti totuuden”, ja seuraa runoilijan valitus näytelmän tappiosta. Sammakoiden säkeissä 686–688 ”pyhä kuoro” vaatii oikeutta neuvoa kaupunkia ja kehottaa tekemään kansalaisista tasavertaisia (ἐξισῶσαι τοὺς πολίτας). On kiistanalaista, kuinka pitkälti tällaiset kohdat kertovat Aristofaneen omista näkemyksistä. Parabaasi ei koskaan ollut pakollinen: Liddell ja Scott huomauttavat, että se puuttuu Lysistratesta, Naisten kansankokouksesta ja Ploutoksesta, eikä sitä ole yhdessäkään Sammakoiden (405 eaa.) jälkeisessä säilyneessä näytelmässä.

Peloponnesolaissodan jälkeen komedia muuttuu. Naisten kansankokouksen (n. 392 eaa.) ja Ploutoksen (388 eaa.) teksteissä on merkintä χοροῦ, ”kuoron”, kohdissa, joissa kuorolaulua ei enää ole kirjoitettu. Myöhempi kriitikko Platonios selittää poliittisen hyökkäilyn hiipumisen oikeudenkäyntien pelolla ja sillä, ettei kuoroille löytynyt rahoittajia: tämä on yksi antiikin selitys, ei todistettu syy. Vuosien 388 ja 316 eaa. väliltä ei ole säilynyt yhtään kokonaista näytelmää, joten keskimmäinen komedia tunnetaan nimistä ja fragmenteista.

Uusi komedia siirtyy 320-luvulta eaa. alkaen yksityiskotiin. Sen juonet perustuvat sattumaan ja vakiohahmoihin: rakastunut nuorukainen, ovela orja, kerskaileva sotilas, puhelias kokki, loinen. Menandrokselle (n. 342–291 eaa.; ajankohdat vaihtelevat hieman) Suda antaa 108 näytelmää, mutta voittoja tunnetaan vain kahdeksan. Hänen ensimmäinen esityksensä ajoitetaan vuoteen 321 eaa., ja hänen teoksensa Δύσκολος, ”äreä mies”, voitti Lenaia-juhlissa vuonna 316 eaa.

Menandros ei tullut meille keskiaikaisten käsikirjoitusten kautta. Hän palasi Egyptin papyruksista: Kairon koodeksi julkaistiin vuonna 1907, ja 200-luvulta jaa. peräisin oleva Bodmer-koodeksi antoi meille teoksen Δύσκολος vuonna 1958; se on ainoa lähes kokonaan säilynyt näytelmä. Plautus ja Terentius muokkasivat kreikkalaisia alkuteoksia Roomaa varten, ja ainakin kymmenen heidän näytelmistään juontuu Menandrokselta ja Filemonilta. Nimet puhuvat yhä nykykreikkaa: βάτραχοι ovat sammakoita, σφήκες ampiaisia, ja δύσκολος, ennen äreä, merkitsee nyt lähinnä vaikeaa.