Platonin luolavertaus

Platon kirjoitti Valtion keskusteluna. Seitsemännessä kirjassa Sokrates pyytää Glaukonia, Platonin omaa veljeä, kuvittelemaan tämän näkymän (514a–517a).

• Ihmiset asuvat maanalaisessa luolassa, σπήλαιον-sanan tarkoittamassa paikassa. Heidät on kahlittu lapsesta asti jaloista ja kaulasta, joten he voivat katsoa vain suoraan eteenpäin.
• Heidän takanaan, ylempänä, palaa tuli. Tulen ja vankien välissä kulkee tie, jonka vierellä on matala muuri, kuin nukketeatterin suojus. Sitä pitkin kävelee ihmisiä, jotka kannattelevat esineitä sekä ihmisten ja eläinten hahmoja.
• Vangit näkevät vain varjot, σκιαί, luolan edessään olevalla osalla. Kun joku kantajista puhuu, kaiku tuntuu tulevan varjosta. Siksi he pitävät todellisina vain varjoja.
• Yksi vanki vapautetaan ja raahataan päivänvaloon. Valo sattuu hänen silmiinsä. Hän näkee ensin varjot, sitten heijastukset vedessä, sitten itse esineet, sitten yötaivaan ja lopulta auringon.
• Hän palaa alas vanhalle paikalleen. Nyt hän ei näe pimeässä, ja muut nauravat hänelle. He tappaisivat sen, joka yrittäisi vapauttaa heidät.

”Outo kuva”, sanoo Glaukon. «ὁμοίους ἡμῖν», vastaa Sokrates: ”meidän kaltaisiamme” (515a).

”Allegoria” on meidän sanamme. Sokrates kutsuu tarinaa nimellä εἰκών, kuva, ja selittää sen itse (517a–c). Vankila vastaa maailmaa, jonka näemme ympärillämme, ja sen tuli auringon voimaa. Nousu on sielun matka paikkaan νοητὸς τόπος, alueelle, jonne pääsee vain ajattelemalla. Hän lisää varauksen: «θεὸς δέ που οἶδεν», jumala tietää, onko tämä totta (517b).

Viimeisenä ja vaikeimmin nähtävänä on ἡ τοῦ ἀγαθοῦ ἰδέα, hyvän idea (517b–c). Platonin ideat ovat muuttumattomia todellisuuksia niiden asioiden takana, jotka havaitsemme. Kun hyvä on nähty, se on ymmärrettävä kaiken oikean ja kauniin syyksi, ja sen, joka aikoo toimia viisaasti yksityisesti tai julkisesti, on täytynyt nähdä se.

Luola päättää kolmen kuvan sarjan: aurinko ja jaettu jana tulevat dialogissa juuri ennen sitä.

Ensimmäisen lauseen mukaan kuva koskee luontoamme «παιδείας τε πέρι καὶ ἀπαιδευσίας», kasvatuksen ja sen puutteen kannalta (514a). Johtopäätöksen Sokrates tekee kohdassa 518b–d. Jotkut väittävät panevansa tiedon sieluun, kuin antaisivat näön sokeille silmille. Hän vastaa, että kyky oppia on jo olemassa. Kasvatus on taitoa kääntää sielu, περιαγωγή, kohti todellista.

Sitten tulee vaikea kysymys. Huipulle päässeet eivät halua palata, mutta ihannevaltion perustajat eivät saa antaa heidän jäädä sinne (519c–d). Glaukon väittää, että se on heille vääryys. Sokrates vastaa, että laki huolehtii koko kaupungista eikä yhdestä ryhmästä, ja sanoo heille: «καταβατέον», teidän on mentävä alas, kunkin vuorollaan (520c). Silloin kaupunkia johtavat valveilla olevat ihmiset, eivät kilpailijat, jotka taistelevat varjoista, «σκιαμαχούντων».

Tutkijat kiistelevät yhä siitä, miksi filosofit suostuisivat: Sokrates sanoo toistuvasti, että heidät on pakotettava hallitsemaan, ja on kiistanalaista, ajaako heitä pelkkä oikeudenmukaisuus. Teksti ei myöskään koskaan mainitse Sokrateen omaa kuolemaa vuonna 399 eaa., mutta monet lukijat kuulevat sen kohdan 517a uhkauksessa.

Suuren osan näkymästä voi yhä kertoa samoilla sanoilla. Το σπήλαιο του Δυρού on virallinen nimi; puheessa kreikkalaiset sanovat σπηλιά. Θέατρο σκιών, varjoteatteri, on kreikkalaisille Karagiozis, vaikka tällä esityksellä ei ole historiallista yhteyttä Platonin kuvaan. Platonin nukketeatterin esittäjät, θαυματοποιοί (514b), ovat nykyään taikureita. Σκιαμαχία on nyt turhaa taistelua vihollista vastaan, jota ei ole olemassa.

Το είδωλο on yhä kuva peilissä, kuten εἴδωλα vedessä kohdassa 516a, mutta se voi olla myös popidoli. Ja παιδεία lukee Υπουργείο Παιδείας -nimisen opetusministeriön ovessa; «Ψωμί, Παιδεία, Ελευθερία» oli vuoden 1973 opiskelijakapinan tärkein iskulause.