Homeros ääneen luettuna nykykreikan ääntämyksellä

Odysseia alkaa sanoin «ἄνδρα μοι ἔννεπε, μοῦσα, πολύτροπον, ὃς μάλα πολλὰ» (Od. 1.1), ”Kerro minulle, Muusa, monitaitoisesta miehestä”, ja Ilias sanoin «μῆνιν ἄειδε θεὰ Πηληϊάδεω Ἀχιλῆος» (Il. 1.1), ”Laula, jumalatar, Peleuksen pojan Akhilleuksen vihasta”. Kreikassa tällaiset säkeet äännetään kuten nykykreikka: kuten E. Petrounias kirjoittaa Kreikan kielen keskukselle, antiikin ääntä ei pyritä lähestymään.

Petrounias kirjoittaa Odysseian ensimmäisen säkeen auki usealla tavalla. Hieman yksinkertaistettuina ne ovat:

• Klassinen, likimääräisesti: [ándra moi̯ énnepe mô:sa polýtropon hós mála pollá]
• Ulkomaalaisten mahdollinen lukutapa: [ándra moi̯ énepe músa polýtropon hós mála póla]
• Kreikkalaisten lukutapa: [ánðra moi̯ énepe músa polítropon ós mala póla]

Kreikkalaisessa lukutavassa δ on [ð], υ on [i], sanan ὃς karkea henkäys ei kuulu eikä kaksoiskonsonanteilla ole erityistä äännettä, joten sanassa ἔννεπε on yksi [n]. Pidä tätä merkintää oppaana, älä kiinteänä normina: sama artikkeli antaa οι:lle säännöllisen arvon [i], jolloin μοι olisi [mi]. Myöskään paino sanassa [póla] ei ole virhe. Se kuuluu metriseen lukutapaan, seuraavan osan aiheeseen.

Homeroksen säe on daktylinen heksametri, kuusi runojalkaa raskaita ja kevyitä tavuja. Sen rytmi, kirjoitti A. R. Benner Homeros-oppaassaan, riippuu peräkkäisten tavujen ääntämiseen kuluvasta ajasta eikä lainkaan sanapainosta. Nykykreikka ei voi säilyttää tätä kaavaa: siinä on viisi vokaalia eikä pitkien ja lyhyiden vastakohtaa. Siksi, Petrounias toteaa, lukijat Kreikassa ja muualla antavat raskaille tavuille dynaamisen painon, mikä on nykyisten eurooppalaisten kielten tapa eikä muinaiskreikan. Dickinson Collegen Benner-julkaisun huomautus lisää, että kunkin runojalan alun painottaminen on luokkahuonetekniikka, jota nykytutkijat eivät enää suosittele.

Odysseian ensimmäinen säe kätkee ongelman hyvin: ἄνδρα μοι | ἔννεπε | μοῦσα πο | λύτροπον | ὃς μάλα | πολλὰ. Viidessä ensimmäisessä runojalassa tahti osuu tavulle, jossa on kirjoitettu aksentti, joten mitta ja sanapaino näyttävät sopivan yhteen. Poikkeukset tulevat lopussa. Sanassa μάλα aksentti jää tahdin ulkopuolelle, ja Petrouniasin kreikkalainen lukutapa jättää sen pois, siitä [mala]. Viimeinen runojalka taas alkaa tavusta πολ-, mutta sanan paino on viimeisellä tavulla, siitä [póla].

Ilias on vaikeampi: μῆνιν ἄ | ειδε θε | ὰ Πη | ληϊά | δεω Ἀχι | λῆος. Toinen runojalka alkaa tavusta -ει-, mutta sanan ἄειδε paino on tavua aiemmin. Lisäksi Benner laskee sanan Πηληϊάδεω loppuosan -εω yhdeksi tavuksi (synizesis), kun taas moderni sana sanalta lukeminen antaa kaksi, [ðeo].

Kreikan ulkopuolella opiskelevien ei tarvitse luopua kurssinsa ääntämyksestä, ja kokeessa sitä kannattaa noudattaa. A.-F. Christidis kirjoittaa samalle keskukselle, että kreikkalaiset voivat yhä lukea antiikin tekstejä nykytapaan, kunhan tietävät, etteivät antiikin ihmiset ääntäneet niitä näin. Kun tämä ero pysyy selvänä, voit kokeilla molempia. Tämä on meidän ehdotuksemme, ei koulumenetelmä:

• Ensin mittaus. Merkitse yhden säkeen runojalat paperille ennen kuin sanot sen.
• Lue äänteiden vuoksi. Käytä nykyäänteitä ja kirjoitettua aksenttia painona, ja pidä tauko pilkkujen kohdalla: μοῦσα, πολύτροπον.
• Lue mitan vuoksi. Sano säe uudelleen tahti kunkin runojalan alussa ja huomaa, missä se törmää sanapainoon. Tämä on opiskelun apuväline, ei antiikin esitystapa.
• Vertaa. Lue säe koulussa oppimallasi ääntämyksellä ja merkitse eroavat äänteet, kuten [d] ja [ð] tai [y] ja [i].

Hyvä alku on Od. 1.1–10: samat kymmenen säettä, jotka kreikkalaiset oppilaat löytävät alkukielellä oppikirjansa ensimmäisestä jaksosta.

Ääneen lukeminen näyttää myös, kuinka paljon tästä sanastosta on säilynyt ja kuinka paljon siirtynyt. ἀνήρ muuttui sanaksi άντρας, jonka Triantafyllidisin sanakirja johtaa akkusatiivin ἄνδρα kautta, juuri sen muodon, joka aloittaa Odysseian. ψυχή on arkinen sana sielulle, mutta kohdassa Od. 1.5, ἀρνύμενος ἥν τε ψυχὴν, se tarkoittaa hänen omaa henkeään, Homeroksen merkitystä, jonka Liddell-Scott kirjaa. θυμός, ilmauksessa ὃν κατὰ θυμόν (Od. 1.4), on sydän tai mieli; nykyään se on viha.

Silmiinpistävin tapaus on νόστιμον ἦμαρ (Od. 1.9), ”paluun päivä”. Triantafyllidisin sanakirjan mukaan νόστιμος liittyi sanaan νόστος, paluu kotimaahan; hellenistisellä ajalla se alkoi merkitä ”hedelmällistä, mehukasta” ja keskiajan kreikassa ”maukasta”, ja sitä νόστιμος tarkoittaa nyt ruokapöydässä. Toiset elävät vain oppineessa kielessä: μήνις, kuten sanakirjan esimerkissä «την μήνιν του πρωθυπουργού», pääministerin viha, ja άλγος, lähinnä henkinen kipu.

Mikään tästä ei tee nykyisestä lukutavasta Homeroksen omaa ääntä. Yllä oleva klassinen säekin on likiarvio myöhemmälle kaudelle, ei eeppisen laulajan tallenne. Lukutavan arvo on muualla: tässä harjoittelemasi äänteet ovat nykyään puhutun kreikan äänteitä.