Miten kreikkalainen temppeli rakennettiin

Kreikkalainen temppeli, ναός, ei ollut paikka, jonne väkijoukot tulivat rukoilemaan. Se oli jumalan patsaan koti ja koko kaupungin lahja jumalille. Ihmiset palvoivat jumalia ulkona, taivasalla. Sisäänkäynnin edessä oli alttari, βωμός. Sinne tuotiin lahjoja ja uhreja: hedelmiä, hunajaa, viiniä tai eläimiä. Alttari sijoitettiin niin, että sisällä oleva patsas saattoi ”nähdä” sen. Useimpien temppelien julkisivu oli itään päin.

Ateenassa temppelin rakentamisesta päättivät kansalaiset. Joku ehdotti sitä kansankokouksessa, ja kansalaiset äänestivät. Sitten he valitsivat toimikunnan valvomaan työtä ja rahoja sekä arkkitehdin, ἀρχιτέκτων. Hän kirjoitti rakennuksesta tarkan kuvauksen. Tilit hakattiin marmorilaattoihin, jotka pystytettiin julkisille paikoille, jotta jokainen kansalainen voisi lukea, miten rahat oli käytetty.

Temppelissä oli kolme osaa alhaalta ylös: jalusta, runko ja katto.

Maan alla olivat perustukset, θεμέλια, suuria kiviä, jotka kantoivat koko painon. Niiden päällä oli κρηπίς (krepis), kolmiportainen kivialusta. Ylintä porrasta kutsuttiin nimellä στυλοβάτης (stylobaatti), koska pylväät pystytettiin suoraan sen päälle.

Pylväiden takana oli suljettu rakennus, jossa oli seinät. Sen päähuone oli σηκός (latinaksi cella), jossa jumalan patsas seisoi. Sen edessä oli eteinen, πρόναος, ja suurissa temppeleissä oli toinen eteinen takana, ὀπισθόναος.

Suurimmissa temppeleissä oli pylväsrivi kaikilla neljällä sivulla. Pitkillä sivuilla oli yleensä kaksi kertaa niin monta pylvästä kuin edessä, plus yksi. Ateenan Parthenonissa on 8 pylvästä kummassakin päädyssä ja 17 kummallakin pitkällä sivulla.

Työ alkoi kaukana, louhoksella, λατομείο. Paras kivi oli valkoinen marmori, mutta vain harvat temppelit rakennettiin marmorista. Useimmat tehtiin halvemmasta paikallisesta kivestä, kuten kalkkikivestä. Esimerkiksi Zeuksen temppeli Olympiassa oli paikallista kiveä, mutta sen kattotiilet olivat marmoria. Katoissa oli puupalkit, ja monissa temppeleissä oli poltetusta savesta tehdyt kattotiilet.

Irrottaakseen kivilohkareen työmiehet hakkasivat kallioon syviä uria. Sitten he löivät vasaroilla rautakiiloja uriin, kunnes kivi lohkesi irti. Jokainen lohkare hakattiin lähes lopulliseen kokoonsa, koska kiven kuljettaminen oli hyvin kallista. Sen pintaan jätettiin ohut ylimääräinen kerros suojaamaan sitä matkalla.

Reillä lohkareet liukuivat louhokselta alas kivettyä tietä pitkin. Sitten monen härkä- tai muuliparin vetämät kärryt veivät ne työmaalle. Ateenan Akropolikselle kuormat nousivat luiskia pitkin. Parthenonin marmori tuli Pentelikonvuorelta, alle 20 kilometrin päästä.

Raskaat lohkareet nostettiin nostureilla, köysillä varustetuilla puukoneilla. Rakentajat sitoivat köydet kiveen hakattuihin uriin tai pienten nystyjen ympäri, jotka oli jätetty tarkoituksella. Noston jälkeen nystyt hakattiin pois.

Kreikkalaiset rakentajat eivät käyttäneet laastia, ei mitään ”liimaa” kivien välissä. Lohkareet oli hakattu niin täydellisesti, että niiden oma paino piti ne paikallaan. Jotkin Parthenonin saumat ovat ohuempia kuin millimetrin sadasosa! Kaksois-T:n muotoiset rautasinkilät liittivät jokaisen lohkareen seuraavaan. Työmiehet valoivat kuumaa lyijyä raudan ympärille suojaamaan sitä ruosteelta ja pehmentämään maanjäristysten iskuja.

Pylväs oli pino kivisiä rumpuja. Jokaisen rummun keskellä oli neliön muotoinen reikä, jossa oli puupala ja puutappi, jotka pitivät rummut tarkasti linjassa. Ateenan Erekhtheionissa pylväiden urat hakattiin vasta, kun pylväät jo seisoivat paikoillaan. Sen tilit vuodelta 408/7 eaa. luettelevat työn tehneet ryhmät: kansalaiset ja orjat työskentelivät rinnakkain samalla palkalla.